Itse olen lukenut paljon esimerkiksi Sapere-menetelmästä, jossa nimenomaan lapsia opetetaan tarkastelemaan, maistelemaan, haistelemaan ja tunnustelemaan yksittäisiä raaka-aineita, jota muodostavat kokonaisuuden. Pidin ajatuksesta, että ruokia ei tarvitse jakaa niin sanotusti "hyvään" ja "pahaan", vaan ruokakasvatusta on hyvä käsitellä kokonaisuuksina.

Itse en pidä siitä ajatuksesta, että lähtisin vain antamaan neuvoja ja ohjeita tuntematta tai tietämättä toisen esimerkiksi taustoja ja suhdetta ruokaan, joten kokonaisvaltaisuus ja vuorovaikutuksellisuus ovat hyvin tärkeässä osassa sitä.

Ratkaisukeskeisyydestä artikkelissa pidin kovasti. Todella ajatuksia herättävä ja tärkeä aihe mielestäni. Viitekehys sai minut ajattelemaan entistä laajemmin asioita ja vielä panostamaan esimerkiksi tunnekasvatukseen suhteessa ruokaan ja siihen kokonaisuudessaan liittyviin tekijöihin.

Olen käynyt koulutuksen motivoivasta haastattelusta ja koen, että tästä on hyötyä ruokasuhteesta keskusteltaessa. Pyrin aina kohtaamaan nuoren olemalla läsnä ja saamaan nuoreen hyvän vuorovaikutus suhteen/ luottamuksen. Kutenkin herkästi tulee kerrottua ruokasuosituksista ja annettua niihin ohjeita. Koen, että positiivisesta palautteesta on ollut hyötyä. 

Nuoret herkästi vastaavat kysymyksiin, en mä tiedä. Ennen kuin nuori alkaa kertomaan avoimesti asioistaan, pitää käyntejä olla useampi. 

Olemme kovin hyviä arvostelemaan ja kertomaan miten pitäisi syödä (noudattamatta itse sitä) ja koemme tärkeäksi kertoa sitä nuoremmille sukupolville.

Olen töissä ympäristössä jossa sosiaaliset vaikutukset ja ympäristö ovat isossa roolissa asiakkaiden valintojen ja syömiskäyttäytymisen kanssa

Kurssin myötä olen oppinut sen mitä tekstissä haluttiin sanoa;

vuorovaikutustekijät ympäristön kanssa vaikuttavat suhteeseemme ruokaan. Sillä, millainen rooli meillä on suhteessa muihin ihmisiin ja millaisessa ympäristössä olemme, on vaikutuksensa kaikkiin ruokasuhteen ulottuvuuksin. Voimme (Saamme) toimia, ajatella, tuntea ja kokea eri tavoin ja tavoitella erilaisia asioita.

Haluan antaa asiakkailleni hyväksyvää ruokakasvatusta joka tukee jokaisen omaa ruokasuhdetta, eikä toimi moraalisena kasvattajana.

Viitekehys laajentaa näkemystäni ja tuo enemmän lempeyttä ja ymmärrystä esimerkiksi ruokakasvatuksen saralla.

Toivon, että ravitsemusterapeutit työssään käyttäisivät tätä lähestymistapaa ohjeiden latelemisen sijaan. Kun ihmiset kohdataan tasavertaisina ihmisinä, niin rehellisyys on läsnä (sekä itselle että toiselle) ja siten myös muutoksen mahdollisuus kasvaa.

Toinen itseni omaksuma näkökulma liittyy sisäisen motivaation vahvistamiseen. Lähden ajatuksesta, että pysyvä muutos edellyttää asiakkaan omien voimavarojen tunnistamista, tiedostamista ja käyttöönottoa. Ammattilaisen rooli on herätellä sisäistä motivaatiota (esimerkiksi juuri Motivoivan haastattelun keinoin) ja tukea voimaantumisen prosessia valmiiden vastausten tai ”käyttöohjeiden” sijaan. Perinteinen yksisuuntaiseen tiedonjakamiseen perustuva lähestymistapa on sinänsä helppo niin ammattilaiselle kuin asiakkaallekin, mutta jo pitkään on tiedetty, ettei se ole riittävää tukemaan esimerkiksi pitkäkestoista muutosta. Toisaalta on muistettava, että asiakaskohtaamisessa vuorovaikutusta rakentavat molemmat osapuolet; myös asiakkaat ottavat helposti passiivisen vastaanottajan roolin aiempiin kokemuksiinsa (ja yleisen tradition) perustuen. Uusien lähestymistapojen omaksuminen vaatii siis myös heiltä toisenlaista orientoitumista.

Toisaalta pohdin taas ammattilaisen roolia. Mielestäni on tärkeää yksilön jaksamiselle ja hyvinvoinnille, että tämä kykenee pitämään henkilökohtaisen elämän ja työelämän erillään. Jos sopivan ruokakasvatuksen toteuttaminen vaatii ammattilaiselta oman henkilökohtaisen ruokasuhteen pohtimista, kuinka edellinen voi mahdollistua? En väitä, ettei oman ruokasuhteen pohtiminen olisi välttämätöntä ruokakasvatuksellisesta näkökulmasta, päinvastoin, mutta on mielestäni myös tarkoituksenmukaista pohtia tässä nostamaani näkökulmaa.

Tämä lähestymistapa herättelee tarkastelemaan ja pohtimaan myös omaa ruoka- ja kehosuhdettani syvällisemmin, mikä on tärkeää, kun työskentelee ohjattavien kanssa samojen asioiden äärellä.

saattaa asiantuntijasta tuntua helpoimmalta ratkaisulta, mutta potilaalle taas saattaa jäädä etäinen olo. Uskon, että tasavertainen ja ymmärtäväinen lähestymistapa hyödyttäisi potilasta huomattavasti enemmän!

Viitekehys toisi työssä varmasti uutena asiana juurikin erilaisen lähestymistavan, jossa ihminen huomioidaan kokonaisvaltaisemmin.

Koen kuitenkin, että tänä päivänä on valitettavan haastavaa monelle ihmiselle syödä ravitsevasti ja riittävästi ja se näkyy myös ruokavalinnoissa vaikka tietoa itsessään olisi yllin kyllin ja haluakin olisi syödä juuri sen tiedon mukaisesti ja oma hyvinvointi edellä. Taloudelliset asiat kuormittavat niin vahvasti monia perheitä, mutta myös yksittäisiä ihmisiä, että valintoja joutuu tekemään yhä useammin oman arvomaailman vastaisesti ja se taas tuo puolestaan pinnalle monenlaisia ikäviä tunteita mm. syyllisyyttä ja häpeää. Lisäksi jos terveydentilassa on muutoin haasteita, niin se lisää tunnetta ja ajatusta siitä, että "itse aiheutan näitä veriarvojen muutoksia" vaikka todellisuudessa ihmisellä ei ole kerta kaikkiaan mahdollisuutta toimia toisin.

Viitekehyksen tavat käsitellä asioita ovat jo ennestään tuttuja, joten näkemykseni asian suhteen ei laajentunut artikkelin myötä.

Viitekehys ei tuonut itselleni uutta tietoa tai vaikuttanut tapaani käsitellä ruokateemoja, sillä artikkelissa käsitellyt asiat ovat itselleni ennestään tuttuja.

Ruokailuympäristön ilmapiirin luominen myönteiseksi ja vapautuneeksi, jossa asiakas valitsee mitä ja minkä verran syö ilman ulkopuolista arvostelua.

Ruokasuhteen viitekehys syventää ja laajentaa käsitystä, mitä seikkoja on tarpeen pitää taustalla mielessä ja huomioida, kun esim. ruokalistaa, reseptejä, ruokailuympäristöä tai asiakaspalvelua kehitetään.

Koen omassa työssäni tärkeäksi sen, etten lähesty asiakasta syyllistävästi tai moralisoiden. Erityisesti diabetestyössä on olennaista ymmärtää, että taustalla voi olla hyvin monimutkainen suhde omaan kehoon, ruokaan, insuliiniin ja hoitoon. Silloin pelkkä ohjeiden antaminen ei riitä, vaan tarvitaan kuuntelemista, turvallisuutta ja sitä, että asiakas tulee nähdyksi kokonaisena ihmisenä.

Samalla ajattelen, että omassa työympäristössäni ruokaa ei voi myöskään täysin irrottaa sen terveydellisistä vaikutuksista. Esimerkiksi ykköstyypin diabeteksessa hiilihydraattien määrällä ja laadulla on aidosti merkitystä voinnin, verensokeritasapainon ja elämänlaadun kannalta. Siksi minulle tärkeää on yhdistää nämä kaksi näkökulmaa: hyväksyvä ja ihmislähtöinen kohtaaminen, mutta myös rehellisyys siitä, että joillakin ruokavalinnoilla on konkreettinen vaikutus terveyteen.

Ehkä suurin yhteys viitekehykseen omassa työssäni onkin se, että pyrin opettamaan asiakkaalle, ettei ruoka eikä insuliini ole vihollinen. Ajattelen, että hyvä ohjaus ei ole pelkkää ravitsemustiedon jakamista, vaan myös oman kehon arvon tunnistamisen tukemista: että ihminen alkaisi vähitellen kokea ansaitsevansa hoitoa, riittävän insuliinin, tasaisemman voinnin ja paremman arjen. Tässä mielessä ruokasuhteen viitekehys tuntuu hyvin käyttökelpoiselta, vaikka ajattelenkin, ettei terveysnäkökulmaa pidä häivyttää pois.