Aloin myös miettimään, miten ristiriitaista on, että ulkonäköön liittyvät kohteliaisuudet saattavat lisätä kehotyytymättömyyttä ja ulkonäköpaineita, mutta myös se jos ei koskaan kuule ulkonäköönsä liittyviä kehuja, lisää sitä myös. Mitä siis olisi hyvä tehdä tai sanoa toiselle?

Suhde omaan kehoon muuttu elämän varrella ja elämänvaiheiden mukana. Nuorella ja varhaisemminkin on paine tulla hyväksytyksi. Myöhemmin on paine saada itselle kumppani. Mahdollinen vanhemmuus aiheuttaa muutoksia. Vanheneminen muuttaa kehoa. Ja monet muut elämänvaiheet näiden välissä haastaa tyytyväistä kokemusta itsestä. Erot, hylätyksi tulemiset, väkivallan kokemukset, työkuorma jne. Ei ole poikkeuksellista, että ihminen ei tiedä miltä keho tuntuu rentoutuessa. Monille on haasteita kokea mielihyvää kehon kautta.

Miten sitä onkaan kovin kriittinen itselleen. Havahduin huomaamaan miten peilasin sisältöä itseeni ja mietin toteutuuko itselläni kyseiset ulottuvuudet.

Minulle on joskus sanottu että olen itsevarmasti kaunis ja kannan ylpeästi itseäni. En silloin tiennyt mitä kertoja tarkoitti. Miten itsevarmuus tai ylpeys itsestään muka näyttää kauniilta tai miltä se näyttää? Tämän tekstin jälkeen ymmärrän kertojan kommentin paremmin.

Nyt näen, miten kehopositiivisia ne jotkut henkilöt ovatkaan, kun uskaltavat julkaista kuvia itsestään ja vielä ovat ylpeitä, vaikkei vartalo ole tietyn tyylinen/mallinen

Pitäisi muistaa että kehopositiivisuus on muutakin kuin mitä peili näyttää.

Minusta on myös hyvä, että kehokuvan määrittely siirtyy enemmän kehotyytymättömyydestä kehotyytyväisyyteen ja positiivisempaan näkökantaan.

Kehon voi hyväksyä ja kehoon voi suhtautua myönteisesti, vaikkei aivan kaikkeen olisi tyytyväinen (upeaa, hienoa, allekirjoitan). Mutta miksei omaa kehoa saisi muokata haluamaansa suuntaan? Kaikissa kohdissa korostettiin luonnollisuutta ja demonisoitiin kauneusihanteita. Pitäisikö kauneusihanteiden muottiin sopivan siis jotenkin nyt tuntea huonomuutta siitä, että on treenannut vartalostaan ihanteitaan vastaavan?

Suoranaista turhautumista herätti kuitenkin vasta kuudes kohta: siinähän kuvailtiin suoraan kirsikanpoimintaa/motivoitua päättelyä - siis vinoumaa, joka on tieteellistä ajattelua vastaan. Sinänsä ymmärrän, mihin kohdalla pyrittiin, mutta kohta kuulosti lähinnä pumpuliin kääriytymiseltä ja vaikkapa suuren yli- tai alipainon aiheuttamien tarveydellisten haittojen sivuuttamiselta.

Kuitenkin ehkä kaipaisin myönteiseen kehonkuvaan liittyvään keskusteluun mukaan terveysaspektia. Huomattava alipaino ja etenkin merkittävä ylipaino ovat kuitenkin tekijöitä, joihin tulisi suhtautua vakavasti. Kehonkuva-keskustelussa on houkutus erityisesti ylipainon osalta piiloutua kehorauhan taakse eikä ottaa vastuuta terveydellisestä riskistä.

Tulee myös mieleeni se, miten oman kehon hyväksyntä ja arvostus näkyy ihmisestä. Se on paljon suurempi ja kauniimpi voima, kuin mikään ulkoinen seikka.

Eniten jäi mieleen osa "Näyttäisi siis siltä, että samaan aikaan voi sekä arvostaa omaa kehoaan että olla ainakin jollain tasolla tyytymätön siihen, tai päinvastoin. Myönteinen kehonkuva ei siten tarkoita sitä, että oltaisiin tyytyväisiä kaikkeen omassa kehossa." Olin itse jotenkin tyytynyt kohtalooni huonossa kehosuhteessa, mutta tämä ote sai pohtimaan, voisinko toisaalta ollakin jollain tasolla tyytyväinen? Loi itseeni positiivisuutta ja draivia vielä parantamaan omaa kehosuhdetta.

Pidän erityisen kiinnostavana ajatusta siitä, että ihminen voi yhtä aikaa sekä arvostaa kehoaan että olla jollain tasolla tyytymätön siihen. Tämä on lohdullinen ajatus, sillä se tarkoittaa, että itsensä hyväksyminen ei ole ”kaikki tai ei mitään” -tilanne. Voin olla kiitollinen kehoni kyvystä toimia ja samalla tiedostaa, että minulla voi olla joitain ulkonäköön liittyviä epävarmuuksia. Tämä tekee myönteisen kehonkuvan tavoittelusta realistisempaa ja saavutettavampaa.

Huomaan myös miettiväni, kuinka vahvasti ympäristö ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat kehonkuvaan. Erityisesti huomio siitä, että perheen, ystävien ja kulttuurin viestit voivat joko vahvistaa tai horjuttaa myönteistä kehonkuvaa, resonoi minussa. Olen itsekin huomannut, kuinka esimerkiksi huomaamattomilta tuntuvat kommentit – olivatpa ne positiivisia tai negatiivisia – voivat vaikuttaa ihmisen tapaan nähdä itsensä. Tekstissä mainittu kohta, jossa kehutaan esimerkiksi jonkun silmiä tai vartalon muotoa, mutta samalla tämä voi lisätä kehotyytymättömyyttä, herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia. Olen aina ajatellut, että kehut voivat olla positiivinen asia, mutta on mielenkiintoista pohtia, milloin ne voivat luoda myös paineita.

Kulttuuristen erojen vaikutus myönteiseen kehonkuvaan herättää minussa ajatuksia. Se, että kehon painoindeksi on vahvemmin yhteydessä kehotyytymättömyyteen länsimaissa kuin esimerkiksi zimbabwelaisessa kontekstissa, kertoo minulle siitä, kuinka suuri vaikutus medialla ja yhteiskunnan asettamilla normeilla on omaan kehosuhteeseen. Olen huomannut, että länsimainen media rakentaa tiettyä, usein kapeaa kauneusihannetta, mikä voi tehdä kehon arvostamisesta vaikeampaa. Tässä mielessä on ymmärrettävää, miksi ihmiset, jotka eivät altistu jatkuvasti länsimaiselle medialle, voivat kokea kehoarvostusta eri tavalla.

Kokonaisuudessaan tämä teksti saa minut pohtimaan, miten voisin itse vahvistaa myönteistä kehonkuvaa omassa elämässäni ja työssäni. Se muistuttaa minua siitä, että kehosuhde ei ole vain yksilön oma asia, vaan siihen vaikuttavat vahvasti ympäristön ja yhteiskunnan viestit. Samalla se herättää kysymyksen: miten voisin omalla toiminnallani tukea niitä, joilla on vaikeuksia kehoarvostuksen kanssa? Tätä ajatusta jään pohtimaan.

Huomionarvoista oli myös mukaan lukea kehon toiminnallisuus, sillä onhan sillä merkittävä vaikutus monella tavalla ihmisen hyvinvointiin ja näkemykseen itsestä.

Minua puhutteli myös tekstin kohta siitä, miten kulttuuri muokkaa kehonkuvaa. Esimerkki zimbabwelaisten ja Iso-Britanniaan muuttaneiden naisten eroista oli todella kiinnostava. Se muistutti siitä, ettei kehonkuva synny tyhjiössä, vaan siihen vaikuttavat voimakkaasti ympäristö, media ja aikakausi. Muistan itse 2000-luvun alun hyvin armottomana aikana erityisesti nuorille naisille. Ehkä siksi ajattelen nykyään entistä enemmän, että kehon kyky nähdä, kuulla, liikkua, nukkua, tuntea ja selviytyä on lopulta paljon tärkeämpää kuin pinta.

Silti pidin tekstissä realistisena myös sitä, ettei myönteinen kehonkuva tarkoita täydellistä suojaa ulkonäköpaineilta. En itsekään ole niille immuuni. Ajattelen, että juuri tämä tekee koko viitekehyksestä uskottavan: omaa kehoa voi arvostaa ja silti välillä toivoa sen näyttävän toisenlaiselta.