äänettömät kirkaisut.

-

Yöllä vuo on tyyni.

istuin kanssasi

joen partaalla

eikä vesi virrannut

tai virtasi, ikuisesti

liikkumatta.

-

Minä olin silmiesi heijastus,

sinä silmieni.

-

Peilistä näkyi peilin kuva.

hymyili, syntyivät maailmat.

-

Kun hän katseli itseään

vesien syvyydestä,

syttyivät taivaalle tähdet.

-

Kun hän laskeutui kylpemään,

puun lehdet värähtivät,

kasvit kohahtivat.

-

Kun hän nousi

ja ravisti märkiä hiuksiaan,

tanssi taivaalla sateenkaari.

-

Kun hän kuivasi itsensä

raukein liikkein,

pilvet kietoivat kätensä taivaan ympärille.

-

Kun hän lähti pois,

syntyivät aavikot

ja janosivat.

Kámila venyttelee

ruskeita jäseniään

jumalantytär

lumpeenlehdellä

silmissään:

Marakanda oikeassa,

Samarkand vasemmassa

ja huulilla virta, Zarafshán.

-

Kun uni nousee,

Kámila kietoutuu hiuksiin,

ummistaa silmät.

Marakanda sammuu,

ja Samarkand.

-

Jossakin

minä tapaan Kámilan,

unen ja ajan rajalla."

"Anna kun katselen sinua.

-

Silmät vaihtavat väriä

valon nauraessa.

Kulmakarvat.

Peikon hymy.

Ei äitisi ollut ihminen,

tuskin isäsikään. Olet metsien sukua.

-

Olet sukua kaikelle sille,

mistä me näemme unta."

Kuitenkin sivujen edetessä runojen tunnelma muuttuu ikävämmäksi, jotain on tapahtunut suhteessa. Taika on kadonnut.

"Varjo lankeaa muurille,

kulkee ohi ja katoaa.

-

Muurin pinnalla

hyväilyn kirvelevä muisto."

"Minä kävelen vetten päällä.

Pakkanen loistaa poskillasi.

Sinun vartalosi

on lämmin vaatteitten alla.

-

Jos tulisit luokseni,

joisin sulavan lumen kasvoiltasi,

juopuisin tuoksustasi.

-

Maa järkkyisi,

vaate repeytyisi ja minä

nousisin haudastani."

Säkeissä ilmenee jopa uskonnollisia viittauksia. ne ovat epätoivoisia rakkausrunoja. Kuitenkin kappaleen viimeinen pisin runo paljastaakin, että rakkauden kohteena ovat katujen naiset. Mitäköhän tästä voisi ajatella.

"Mustaa hiekkaa

ei meri huuhtele valkoiseksi.

Laineet tulevat öisin,

itkevät rantaa vasten."

Toinen runo:

"San Josén kirkossa, Sevillassa

minä rukoilin Pyhän Neitsyen edessä

ja rauha

täytti mieleni kirkon viileydessä. -- "

Hämmennyin, sillä miljöön vaihdos eri mantereelle toi kokoelman tunnelmaan täysin erilaisen säväyksen kertaheitolla. Se kuitenkin omalla tavallaan sopi tämän kirjan tyyliin.

"Unet tulevat luokseni

kutsumatta,

avaavat muistini lokeroita,

viskovat tavaroita,

jättävät jälkensä

siivoamatta.

-

Jos te tulette,

unet,

ja leikitte villejä leikkejänne,

pankaa edes kaikki takaisin

tai lakaiskaa roskiin

ja unohduksiin.

-

Etteivät muistot lojuisi lattialla."

Toinen runo:

"Musta lintu kallion yllä

sinä vuonna, kun isäni kuoli.

-

Unessa

liekit tulivat muurien läpi."

Halusin tarttua johonkin sellaiseen, mistä minulla ei vielä ollut paljoa lukukokemusta. Runot ovat aina olleet minusta kauniita ja haluaisin oppia tulkitsemaan niitä paremmin. Tartuin siis haasteeseen ja valikoin omasta hyllystäni kirjaston poistomyynnistä ostamani kirjasen. Se oli paljon eheämpi kokonaisuus kuin olin odottanut, siltikin runomaisesti poukkoileva kuin ajatusten lento.

Kasvot unohtuneet,

vartalo minulle vieras.

-

Mutta sanat

Kámila. Marakanda

herättävät tarinan.

-

Lyhyt uni,

kaipauksen pitkä autuus.

-

Kámila on totuus, muu väistyy.

Marakandan kujat

kuulevat hänen askelensa

öiden ja päivien halki.

Luettavana teos oli nopea ja saatoin kahlata sivuja läpi syventymättä sen tarkemmin, mikäli sanoma ei aivan napannut sillä hetkellä. Pidin kovasti kielikuvallisuudesta, ja muinaisen Marakandan historia kiinnosti minua sen verran, että hain tietoa netistä ja sain selville, että tämä nykyisin Samarkandina tunnettu alue Uzbekistanissa on todellinen. Mieleni tekee kovasti matkustaa sinne joku päivä. Unenomainen tunnelma aavikkomaisemissa kamelikaravaanien kanssa teki vaikutuksen. Voisin suositella kevyehköksi iltalukemiseksi sellaiselle, joka haluaa tutustua runojen kirkkaaseen maailmaan.

-

Kirja on jaettu viiteen osaan, joiden runot erottuvat melko selkeästi toisistaan aiheillaan.

"Ja yhä Kámila,

unen ja valveen rajamailla,

kävelee ystävineen diskoon.

-

Jokaisen askelen kaiku

entistä heikompi.

-

Samarkandin kadut

täyttyvät eilisen askelista.

-

Ajan myötä, ja unten,

Kámilan askelet

alkavat sykkiä,

-

sydän kuulee hänen kulkevan."

Menneet tapahtumat, joita puhuja muistelee, ovat tapahtuneet Marakandin kaupungissa, mutta kuten Kámilaa, sitäkään ei enää ole. Taru ja totuus kietoutuvat toisiinsa historian pyörteissä. Kielikuvat, kuten "uni nousee" ja "Marakanda sammuu" haluavat herättää tämäntyyppisiä fiiliksiä.

Runon rytmi ja ääni ovat helposti soljuvia, äännemaalailua toistuu siellä täällä, säkeet eivät nuodata mittaa, vaan rönsyilevät vapaina. Se tuo runoon omanlaistansa salaperäisyyttä.

Annika Palosaari