1. Itsevarmuus. En yleensä jännitä esiintymistä, ja jos jännitän, siedän sitä hyvin. Ajattelen, että jos mokia tai väärinymmärryksiä tulee, ne on aina mahdollista korjata. Ja jos ei voi, niin senkin kanssa voi elää.

2. Kirjallinen viestintä. Tuotan tekstiä nopeasti. Näen paljon vaivaa sen eteen, että kirjallinen ilmaisuni on selkeää ja ymmärrettävää.

3. Pidän ihmisistä. Kunnioitan lähtökohtaisesti kaikkia yhtä paljon ja suhtaudun ihmisiin avoimesti ja luottavaisesti. Minun on helppo solmia luottamuksellisia suhteita toisiin.

4. Asiakeskeisyys. Tämä on tietyiltä osin myös heikkous, mutta varsinkin ryhmätyöskentelytilanteissa on hyödyllistä pystyä olemaan se joku, joka paimentaa rönsyilevän keskustelun takaisin raiteilleen ja vie tilanteita ratkaisukeskeisesti eteenpäin.

5. Monikielisyys. Puhun ja kirjoitan suomea ja englantia suunnilleen yhtä hyvin, ja saksaa ja ruotsia lisäksi vähän.

6. Kyky ottaa palautetta vastaan. Olen tietoisesti harjoitellut tätä taitoa, jotta ensimmäinen tunnereaktio ei saisi minua jättämään hyviä neuvoja huomioimatta. Nöyryys ei ole aina ollut vahvuuteni, mutta sitäkin voi onneksi opetella.

7. Kyky kiittää. Minun on helppo sanoa “kiitos” kaikenlaisissa arjen tilanteissa, ja teen niin aina kun sille on pienintäkin aihetta. Käytän taitoa myös tekstipohjaisessa viestinnässä. 

Heikkouteni viestijänä:

1. Hidas tutustumaan. Tutustun yleensä uusiin työ- tai opiskelukavereihin vähän hitaammin kuin muut, mikä varmaan osittain johtuu siitä, että työntekomoodissa keskityn työn alla olevaan asiaan enkä niinkään jutusteluun tai sosiaaliseen tilanteeseen.

2. Tarkkuuden puute. Olen aika suurpiirteinen, joskus liikaakin. Lukujen kanssa operoidessa minua kiinnostavat enemmän kokoluokat, trendit ja tilastolliset korrelaatiot, kuin se, mitä desimaalipilkun jälkeen tapahtuu.

3. Kärsimättömyys ja tilanotto. Kärsimättömyys ja halu saada asioita eteenpäin johtavat joskus siihen, että otan itselleni liikaa tilaa keskusteluista. Varsinkin nälkäisenä saatan jyrätä muut alleni ihan vain, jotta pääsen nopeammin syömään.

1. Siedätys. Mitä enemmän esiintyy, sen enemmän saa esiintymiskokemuksia. Neutraalit ja positiiviset kokemukset auttavat suhtautumaan tuleviin esiintymisiin rennommin. Kielteiset kokemukset taas auttavat hahmottamaan esiintymisten suhteellista merkitystä: maailma ei lopu, vaikka joskus mokaisi.

2. Aseta esiintymiselle tavoite, ja aseta se riittävän matalalle. Esim. “saan ilmaistua puheeni kolme pääkohtaa”. Älä odota tekeväsi kympin suoritusta.

3. Tuen hakeminen valmistautumiseen. Kavereita voi ja kannattaa hyödyntää, kun miettii, miten esiintymistilannetta lähestyy. Esimerkiksi puheen voi luetuttaa toisilla ihmisillä etukäteen tai työhaastatteluun hakea vinkkejä samalla alalla työskentelevältä tutulta. Treffeille mennessä voi kysyä kaverilta, mitä kannattaisi pukea päälle, jne.

4. Muista ilo esiintyessä. On helpompi suhtautua omiin pieniin virheisiin, kun keskittyy siihen, mikä esiintymisessä on omasta mielestä kiinnostavaa tai hauskaa. Itselleen naurava esiintyjä on todennäköisesti yleisönkin mielestä samastuttavampi kuin supervakavasti itseensä suhtautuva ihminen.

5. Salliva suhtautuminen kehon reagointiin. Jos tarvitsee ravata vessassa, niin sittenpähän ravaa. Jos ei saa yöllä nukuttua, niin on sitä ennenkin lähdetty vähäisillä yöunilla hommiin ja selvitty päivästä. Se ei tapa.

6. Hidasta. “Aika kuluu esiintyjälle nopeammin kuin yleisölle,” sanoi piano-opettajani aikanaan. Tauot, jotka tuntuvat itsestä kauhean pitkiltä, ovat yleisön mielestä vain tavallisia taukoja. Tietoinen hidastaminen auttaa hengittämään ja keskittymään esiintymisen aikana, ja pitää esityksen rytmin seurattavana. Sama sääntö pätee niin puherytmiin kuin musiikin soittamiseen.

7. Katsekontaktin voi feikata, jos se tuntuu mukavammalta kuin ihmisten katsominen. Oikeasti ei ole mikään pakko tarkentaa katsettaan yleisöön tai etsiä yleisöstä “ystävällisiä kasvoja” (joita ei aina ole) katseen kiinnittämiseksi. Aina voi nimittäin katsoa myös seinää yleisön takana. Yleisön näkökulmasta se näyttää tismalleen samalta, kuin jos katsoisit jotakuta takarivissä. Lisäksi katseen tähtääminen vähän ylöspäin nostaa leukaa ja antaa itsevarmemman vaikutelman.

8. Yleisö on esiintyjän puolella ja haluaa, että onnistut. Erityisesti tämä pätee työhaastatteluissa. Asiansa osaava rekrytoija tietää ihmisten jännittävän haastatteluissa ja osaa kaivaa olennaiset asiat jännityksen alta.

9. Armollisuus. Kun arvioit omaa esiintymistäsi jälkeenpäin, älä vertaa sitä vain omassa mielessäsi olevaan “täydelliseen” esitykseen, vaan asettamaasi perustavoitteeseen (kohta 2). Yleisö ei tiedä, mitä unohdit tai mitä sanoit eri tavalla kuin olisit halunnut. 

10. Palkitse itsesi esiintymisestä. Esiintyminen voi olla raskasta, ja on oikein ja suotavaa antaa sen jälkeen itselleen riittävästi rauhaa palautua.

Lähteet:

Duunitori. 2023. Ahdistaako esiintymisjännitys? 6 tapaa selättää esiintymisjännitys. Luettu 12.11.2024. https://duunitori.fi/tyoelama/voita-esiintymisjannitys 

Lahola, M. 2016. Psy­ko­lo­gin neuvot: Esiin­ty­mis­jän­ni­tys­tä voi vä­hen­tää. Kaleva. Luettu 12.11.2024. https://www.kaleva.fi/psykologin-neuvot-esiintymisjannitysta-voi-vahenta/1708063

...ja tietysti oma kokemus.

Esiintyjäanalyysi

Valitsin katsottavakseni tiedejournalisti Helen Pearsonsin Ted Talk -puheen, jonka aiheena oli brittiläinen ikäkohorttitutkimus ja sen tulosten anti kasvatustyölle. Kasvatustieteilijänä puheen teema oli mielenkiintoinen, mutta johtopäätökset alan ihmisille varsin yleistä tietoa, ainakin jos on yhtään lukenut mitään sosioekonomisen aseman ja opintomenestyksen välisestä yhteydestä tai lapsuudenajan köyhyyden kokemusten vaikutuksista myöhempään terveyteen. Mutta johtopäätökset esitetään kiinnostavalla tavalla, joten itsestäänselvyydet eivät haittaa lainkaan.

Pearsons on esiintyjänä selvästi aiheestaan innostunut ja asiantunteva. Hän ottaa yleisön mukaan heti alussa kysymältä heiltä samastuttavia kysymyksiä ja jakamalla omia kokemuksiaan lasten kasvatuksesta. Suhtautuminen yleisöön vaikuttaa lämpimältä ja ymmärtäväiseltä: Pearsons osoittaa painivansa samojen ongelmien kanssa kuin kuulijatkin, jotka ovat Ted Talk -yleisönä todennäköisesti pääasiassa keskiluokkaisia, akateemisesti koulutettuja ja ruuhkavuosia eläviä ihmisiä.

Siirtymä tutkimustietoon on saumaton, ja puheen teeman yhteys kuulijoiden kokemuksiin on samoin selkeä siinä vaiheessa, kun Pearsons pääsee käsittelemään ikäkohorttitutkimusta. Tässä vaiheessa tulee esiin Pearsonsin perehtyneisyys aiheeseen. Hän käsittelee tutkimustuloksia kiinnostavien esimerkkien kautta sekä käyttää huumoria säästeliäästi mutta menestyksekkäästi yleisön mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Myös ironian ja itseironian käyttö toimii tehokeinona. 

Pearsonsin fyysinen esiintyminen on luontevaa, ja vaikka hän liikkuu lavalla paljon, räpyttelee silmiään ja elehtii käsillään melko vikkelästi, niin vaikutelma on pikemminkin innostunut kuin hermostunut. Vaihteleva äänenkäyttö ja puheen tauotukset tekevät puheen seuraamisesta helppoa.

Ensi ajatukseni oli, että olen itse varmaan aika erilainen esiintyjä kuin Pearsons. Puhetahtini on rauhallisempi, ja liikun ehkä puhuessani vähemmän ja eri tavalla. En myöskään yleensä opettele puheita ulkoa, tosin en tiedä opetteleeko Pearsonskaan normaalisti – TedTalkissa se on varmaan vain enemmän tai vähemmän pakollista.

Tyypillisesti en myöskään puhuttele liveyleisöä kysymyksillä, joskin se johtuu ehkä siitä, että useimmiten yleisöni on aika monimuotoista. Jos ei pysty ennakoimaan yleisön mahdollisia vastauksia, niin kysymysten esittäminen voi olla riski. Esimerkiksi valtuustossa valtaosa yleisöstä on poliittisia vastustajia tai kilpailijoita, todennäköisesti eri mieltä kanssani, ja suurelta osin ihan eri elämäntilanteessa kuin itse lapsettomana opiskelijana olen. Yhteys heihin pitää rakentaa muualla, poliittisten puheiden ulkopuolella, ja puheessa keskittyä asiaan. 

Tilanne on ihan eri, jos puheen yleisönä on jossain määrin ennustettava ihmisjoukko. Esimerkiksi eläkeläisjärjestön tilaisuudessa voin hyvin tiedustella, kuinka moni on joutunut jonottamaan jotain palvelua yli viikon, tai ympäristöjärjestön tilaisuudessa kysyä, kuinka moni on valvonut öitä ilmastoahdistuksen takia.

Yhdessä asiassa uskoisin, että olen Pearsonsin kaltainen: innostun monesti puhuessani asioista, ja uskoisin että sellaisissa tilanteissa innostukseni näkyy, kuten Pearsonsillakin. Pidän sitä tärkeänä. Suurin osa ihmisistä aktivoituu kuuntelemaan, kun oman kiinnostuksen antaa näkyä ja kuulua.

Yksi asia, mitä voisin itse harjoitella, on oman kokemusmaailman kiinnittäminen tutkimustietoon, kuten Pearsons tekee menestyksekkäästi kautta esiintymisensä. Se tuo puheeseen henkilökohtaisuutta, samastuttavuutta ja muistettavuutta.

Linkki Pearsonsin puheeseen:

https://www.ted.com/talks/helen_pearson_lessons_from_the_longest_study_on_human_development

Puheen kirjoittaminen alkaa kohdentamisesta. Mikäli yleisöään ei tunne tässä vaiheessa, myös puheen tavoitteen asettaminen tai aiheen havainnollistaminen yleisön kannalta ymmärrettävällä ja samastuttavalla tavalla on hankalaa. Puheen jäsentely riippuu niin ikään yleisöstä: on ihan eri asia puhua poliittisesta vaikuttamistyöstä neljäsluokkalaisille kuin aikuisille ympäristöaktivisteille, vaikka tavoitekin olisi molempien kohdalla sama, esimerkiksi rohkaista yleisöä osallistumaan demokraattiseen vaikuttamiseen.

Oman positionsa esiintuominen on myös kohdentamista. Mielenkiintoisia ja haastavimpia puhetilanteita ovat oman kokemukseni mukaan ne, missä yleisö on lähtökohtaisesti eri mieltä kuin puhuja, ja ehkä myös valmiiksi asennoitunut pysymään omalla kannallaan. Tällaisissa tilanteissa jäätä särkee se, jos voi osoittaa puhuvansa asiasta eri näkökulmasta, kuin mitä yleisö odottaa, ja kenties jostain heidän kannaltaan samastuttavammasta positiosta. Esimerkiksi kasvissyöjänä minun oletetaan suhtautuvan tunteikkaasti eläimiin. Yhdessä aiheesta pitämässäni puheessa mainitsin, että en oikeastaan pidä eläimistä hirveästi, ja sain jälkeenpäin palautetta siitä, että se sai kuulijat kiinnostumaan siitä, mitä halusin sanoa. Stereotypioiden kiertäminen voi joskus avata keskusteluyhteyden ilman, että kuulijan tarvitsee yhdellä kertaa perääntyä näkemyksistään. 

Toisaalta jos yleisöään ei ymmärrä riittävästi, yritys osoittaa olevansa yleisön kanssa samaa maata voi kostautua. Muistan edelleen erään monen vuoden takaisen Pride-juhlan, jossa puhumaan kutsuttu kaupungin edustaja sanoi ymmärtävänsä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamaa syrjintää, koska on itse kalju. Letkautus pikemminkin hämmensi kuin huvitti yleisöä.

Havainnollistaminen yleisölle samastuttavalla tavalla on ehkä kaikkein keskeisin osa hyvän puheen rakentamisessa, ainakin mikäli haluaa saada puheellaan aikaan pysyvän oppimiskokemuksen eli muutoksen kuulijassa. Pragmatistisen pedagogiikan klassikko John Dewey (1915, luku 10) argumentoi aikanaan, että oppiminen vaatii aina oppimismotivaatiota, mikä puolestaan syntyy henkilökohtaisesta yhteydestä eli osallisuudesta käsiteltävänä olevaan asiaan. Jos osallisuutta asiaan ei ole, tai sitä ei onnistuta osoittamaan, niin todellista oppimistakaan ei voi syntyä. Ilman tätä yhteyttä uusi tieto torjutaan tai sivuutetaan epärelevanttina, tai se yksinkertaisesti unohtuu, koska se ei tule sidotuksi kuulijan olemassa olevaan kokemusmaailmaan. Dewey  (1915) piti tätä syynä sille, että ulkoiset motivaatiotekijät kuten rangaistuksen pelko tai korkeiden arvosanojen tavoittelu eivät useinkaan tuota pysyvää oppimista. Oppimista tapahtuu vain, kun uusi tieto ja kuulijan kokema käytännön yhteys käsiteltävänä olevaan asiaan kohtaavat.

Kuinka osallisuus sitten saadaan aikaan yksisuuntaisessa puhe-esityksessä? Helpointa on ehkä osoittaa yleisölle puheen aikana samastuttavia kysymyksiä, jotka aktivoivat kuulijat ajattelemaan asiaa oman elämänsä kontekstissa. Parhaiten tämä toimii, jos yleisönsä tuntee riittävän hyvin, ja tietää jo etukäteen, mihin he saattaisivat reagoida. Omien tai toisten ihmisten kokemusten jakaminen taas toimii varmemmin niissäkin tilanteissa, missä yleisöään ei välttämättä tunne aivan läpikotaisin, mutta toisen käden kokemus on aina kuulijan kannalta etäisempi asia kuin hänen oma kokemuksensa. Vertaamalla käsiteltävää asiaa toiseen samankaltaiseen tai historialliseen esimerkkiin voi myös onnistua havainnollistamisessa, samoin kuvia tai muuta konkreettista esitysmateriaalia käyttämällä.

Ajattelen ehkä yleisesti niin, että kaikissa kahdenvälisissä vuorovaikutussuhteissa on aina mahdollista löytää kiintopiste kuulijan kokemusmaailmaan, ja sitä kautta pystyä aikaansaamaan yhteys ja muutosta kuulijassa. Kuitenkin mitä suurempi ja monimuotoisempi yleisö, sen hankalammaksi tämä käy, koska kokemusmaailmojen ja arvojen kirjo laajenee. 

Yleisinhimillisiin tai kulttuurissa yleisiin kokemuksiin, arvoihin ja asioihin voi aina vedota, mutta mitä yleistasoisempi yhtymäkohta on kuulijan sisäiseen kokemusmaailmaan, sen vähemmän vaikuttava se myös on. Markkinoinnissa tunnistetaan sama periaate: mitä kohdennetumpi viesti, sen todennäköisemmin se ostetaan. Haastavimpia ovat siis puhetilanteet, missä viestiä on vaikea kohdentaa, tai sen kohdentaminen yhdelle osalle yleisöä tarkoittaa viestin torjumista toisessa osassa. Useimmat poliittiset puhetilanteet ovat juuri tällaisia: omat kannattajat ja poliittiset vastustajat kun kuuntelevat ja arvostavat aivan eri argumentteja.

Jäsentely on oman näkemykseni mukaan puheen kirjoittamisessa kaikkein helpoin osuus, sillä siinä voi onnistua, vaikka yleisö olisi minkälainen tahansa. Toisaalta oikeanlainen jäsentely on myös puheen seurattavuuden ja sanoman ymmärtämisen kannalta äärimmäisen tärkeä asia, eikä sen tarkkaa pohtimista kannata sivuuttaa. Kuulijan mielenkiinnon herättävä aloitus, loogisesti rakennettu asian läpikäynti ja kokonaisuuden paketoiva lopetus muodostavat toimivan puheen rungon. Johdonmukaisiin siirtymiin on myös syytä kiinnittää huomiota, sillä aiheesta toiseen poukkoileva puhe kuluttaa nopeasti loppuun kuulijansa keskittymiskyvyn. Pahimmillaan huonosti jäsennelty puhe on vain luettelo asioista, joita puhuja haluaa sanoa, ilman että näitä asioita sidotaan millään tavalla yhteen. (Järvilehto 2011; Rytisalo 2024).

Lopuksi haluan pohtia vielä yhtä kysymystä: sitä, milloin on eettistä ja perusteltua yrittää vaikuttaa toisten ihmisten näkemyksiin. Vaikuttavia puheita kun voi kirjoittaa myös kestämättömistä, itsekkäistä tai jopa julmista vaikuttimista käsin. Haluan lähestyä omaa vaikuttamistyötäni sellaisella tavalla, mikä mahdollistaa vastapuolelle oman toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden, eikä mene manipulaation puolelle.

Ajattelen, että lähtökohtana on oltava se, että puhuja pitää esittämäänsä asiaa aidosti tärkeänä muidenkin kuin oman etunsa vuoksi. Se on mielestäni ainoa eettisesti kestävä ja rehellinen lähtökohta yrityksille vaikuttaa toisiin ihmisiin. Tämän jälkeen tulisi arvioida, aiheuttaako ajettu asia toteutuessaan enemmän hyötyä vai haittaa, ja kenelle.

Ajattelen kuitenkin myös niin, että kaikkein itsekkäimmillä ja epämoraalisimmilla toimijoilla ei välttämättä ole mitään intressejä pohtia oman toimintansa vaikutusta toisiin, saati rajoittaa vaikuttamisyrityksiään sen mukaan. Niinpä jos eettisen punninnan kautta päätyy siihen, että omat näkemykset eivät ainakaan aiheuta enempää haittaa kuin kilpailevat näkemykset, niin ei myöskään tulisi pidättäytyä yrityksistä vaikuttaa vain varmuuden vuoksi.

Lähteet:

Dewey, J. 1915. Democracy and education. An introduction to the philosophy of education. Aakar Books.

Järvilehto, L. 2011. 5 vinkkiä Cicerolta: näin rakennat vaikuttavan puheen. Ajattelun ammattilainen -blogi. Luettu 16.12.2024. https://ajattelunammattilainen.fi/2011/02/07/5-vinkkia-cicerolta-nain-rakennat-vaikuttavan-puheen/ 

Kielijelppi. Kuuntelijakeskeinen esiintyminen. Helsingin yliopisto. Luettu 16.12.2024. https://blogs.helsinki.fi/kielijelppi/kuuntelijakeskeinen-esiintyminen/

Rytisalo, M. (2024). Esiintymistaidon luentomateriaalit 18.11.2024. Tampereen ammattikorkeakoulu.

Puheen aiheen keksiminen oli nopea ja helppo päätös. Sukusolujen luovuttaminen on itselleni tärkeä aihe, ja siitä olisi ollut paljon enemmänkin sanottavaa. Määrittelin puheelle tavoitteen, joka oli tietoisuuden ja mielenkiinnon lisääminen aihetta kohtaan, ja laitoin loppuun kuulijoille kehotuksen puhua sukusolujen luovuttamisesta tilaisuuden tullen potentiaalisten luovuttajien kanssa, vaikka he eivät ehkä itse olisi prosessiin lähdössä.

Kirjoitin puheesta paperilapulle muutaman sanan muistilistan puheen rungosta: “kysymys, sisko, 700, syntyvyys, raskas prosessi, tarkoitus, olennaista, toive”. Kiinnitin sen kameran alle. Se riitti oikein hyvin muistiinpanoiksi.

Kuvauskertoja tein yhteensä kolme, ja kolmas kerta oli minusta riittävän hyvä eteenpäin laitettavaksi, vaikka siinä olikin vielä jonkin verran minulle tyypillistä maneeria eli katseen harhailua ylöspäin – vähemmän kuitenkin kuin ensimmäisessä kahdessa vedoksessa. Katseeni lähtee harhailemaan, kun koitan muistella jotain tai miettiä kuinka haluan sanoa jonkun asian, enkä pysty täysin kitkemään sitä muuten kuin lukemalla paperista, mitä en halunnut tehdä, tai opettelemalla puheen ulkoa, mihin ei ollut aikaa. Myös äänenlaadun kanssa oli vähän hankaluuksia.

Palautteesta en oppinut hirveästi uutta. Ainoat kehitysehdotukset liittyivät äänen kuuluvuuteen ja katsekontaktin ajoittaiseen harhailuun, jotka olivat minulla tiedossa jo videota tehdessäni. Se oli vähän harmi. Olisin toivonut vähän enemmän kritiikkiä ja pohdintaa siitä, mitä olisin voinut puheessa sanoa tai tehdä toisin kuulijan näkökulmasta. Eli vaikka puhetta oli sinänsä ihan hauska suunnitella ja filmata, niin en oikein koe oppineeni tehtävästä hirveästi uutta.

[Lisäys 16.12.: Sain myöhässä palautetta myös yhdeltä ylimääräiseltä henkilöltä, joka ehdotti että voisin viedä kameraa kauemmas, jotta liikkeestä ja eleistä saisi enemmän tehoa irti. Tämä oli minusta hyvä ehdotus, joskin heikon mikrofonin kanssa hankala toteuttaa ilman, että äänenlaatu kärsii.]

Jos ensi kerralla tekisin jotain toisin, niin pyytäisin ehkä kuulijoilta suoraan palautetta juuri sellaisiin asioihin, jotka itseäni mietityttävät. Esimerkiksi: jätinkö sanomatta jonkin sellaisen argumentin, mikä olisi vakuuttanut juuri sinut? Tai jos käytän, kuten tällä kertaa, tehokeinona henkilökohtaisia kokemuksiani, niin kiinnostaisi kuulla, miten se toimi, ja oliko henkilökohtaisuutta kuulijoiden mielestä sopivasti, liikaa vai vähän liian vähän.

Toisten opiskelijoiden puheita oli kyllä hauska katsoa ja arvioida. Katsoin omien arvioitavieni lisäksi pari ylimääräistäkin, koska niissä oli niin mielenkiintoiset aiheet.

Onko ajatuksissasi tai toiminnassasi tapahtunut muutoksia liittyen itseesi viestijänä/esiintyjänä tai viestintään yleensä? Millaisia?

Mikä on tilanne nyt liittyen alussa tehtyyn tavoitesuunnitelmaan?

Miten aiot edetä tästä eteenpäin?

Olen tässä syksyn aikana huomannut olevani kriittisempi kuin mitä olen ehkä aiemmin ajatellutkaan. (Tarkoitan tässä yhteydessä kriittisyydellä siis yritystä tarkastella asioita monipuolisesti ja etsiä vaihtoehtoja, en sitä, että automaattisesti teilaisin kaiken kivan.) Meillä on ollut luokan kanssa paljon tilaisuuksia esiintyä, ja sen myötä myös tilaisuuksia antaa ja saada palautetta esiintymisestä myös tämän kurssin ulkopuolella. Tuntuu, että keksin sekä omasta että toisten esiintymisestä kysymyksiä, kommentteja ja kehitysideoita helpommin kuin ehkä keskimääräinen opiskelija. Toisaalta kriittisyyteni ei onneksi ole pelkkää negatiivisuutta tai besserwisseröintiä, vaan osaan myös edelleen kiittää ja kehua.

Tavoitesuunnitelman tavoitteet ovat osoittautuneet sellaisiksi, joiden edistymistä on ollut vähän hankala seurata kurssin puitteissa. Olen kyllä toteuttanut niitä, mutta on vaikea verrata, olenko puhunut useammille tuntemattomille ihmisille kuin ennen tavoitteen asettamista, tai käyttäytynyt aiempaa kärsivällisemmin, etenkin kun syksyn pimeys on tuonut jaksamiseen omat haasteensa. Faktat olen muistanut tarkistaa, joten ehkä sitä voi pitää pienenä voittona.

Miten tästä eteenpäin? Hyväksi havaitulla linjalla: harkiten, mutta ei varoen; nöyrästi, mutta ei alentuvasti; ja tosissaan, mutta ei vakavasti.