Itse koen, että koululla on tulevaisuudessa tärkeä rooli yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon luojana.  Suomessa on ainutlaatuinen koulutusjärjestelmä, jossa kaikille tarjotaan samanlaiset mahdollisuudet kouluttautua oman kiinnostuksen ja taidon mukaan. Uusi esi- ja perusopetuksen opetussuunnitelma painottaa mielestäni hyvin yksilöllistä oppimista ja omien vahvuuksien löytämistä. Mielestäni on tärkeää, että opetussuunnitelma huomioi myös teknologian kehityksen, sillä tieto- ja viestintäteknologia on suuressa roolissa yhä nuorempien elämässä. 

Jenni Hyvärinen LO 16B

Rossin mukaan PISA-tutkimukset ovat olleet mukana tuomassa monipuolisuutta matematiikkaan. Valtion ei kuitenkaan pitäisi tehdä koulutuspolitiikkaa ainoastaan PISAn perusteella. Arvionnin kannalta pitäisi siirtyä laadulliseen arviontiin, jota ei tarvittaisi paljoa. Rossin mukaan aika tulee jatkossakin käyttää opiskeluun ja oppimiseen. Sosiaalisen oppimisen hyödyntäminen olisi hänen mukaansa myös hyödyllistä.

Mielestäni matematiikan liittäminen enenevissä määrin lasten elämään, opetusmenetelmien monipuolistuminen ja luovuus matematiikassa kuulostavat hyviltä tavoitteilta. Opettajalta vaaditaan ehkä hieman totuttelua toisenlaisiin työskentelytapoihin, mutta luulen, että edellä mainitut muutokset ainakin motivoisivat oppilaita uudella tavalla, mikä olisi varmasti vaivan arvoista.

 

Opettamisessa on Koiviston mukaan tapahtumassa iso muutos, koska oppilaat käyttävät yhä enemmän mobiililaitteita ja opettajilla on vaikeuksia hyödyntää teknologiaa oikealla tavalla. Täydennyskoulutusten lisäksi Koiviston mielestä tarvitaan kärsivällisyyttä, jotta tämä haaste saadaan ratkaistua. 

 

Oppilaiden arviontiin Koivisto ehdottaa järjestelmää jossa 50% annettaisiin arvosana 8 ja lopuille 9/10. Hän perustelee järjestelmää sillä, että se kannustaisi niitä jotka haluavat edetä mutta ei lannistaisi niitä jotka eivät saa huippuarvosanoja.  

 

Suurimpana haasteena Koivisto pitää teknologian oikeanlaista hyödyntämistä ja sitä, miten koulut pysyvät mukana teknologisessa kehityksessä. Mielestäni juurikin koulujen muuntautumiskyky on tärkeässä osassa, jos mietitään tulevaisuutta. Koulujen täytyy uskaltaa ottaa käyttöön uusimpia innovaatioita teknologian saralla ja sisällyttää niitä opetukseen. Tulevaisuudessa elämä todennäköisesti liikkuu vieläkin enemmän teknologian ympärillä.  Lisäksi uusia teknologian saavutuksia, kuten virtuaalitodellisuutta ei pidä pelätä vaan ajatella mahdollisuutena ja käyttää hyväksi opetuksessa. Mielestäni tällainen suhtautuminen ja uskallus hyödyntää uusimpia innovaatioita kehittävät koulutusjärjestelmää positiivisella tavalla.

Lonkan mukaan tulevaisuuden tärkeitä taitoja ovat kulttuurien ymmärtäminen, monilukutaito ja teknologiataidot. Myös rohkeus, innovatiivisuus ja luovuus ovat tärkeässä osassa. Kehittämiskohteita löytyy hänen mukaansa myös koulun arvioinnista, joka hänen mielestään on nykyään liian lasta lyttäävää ja oppimista köyhdyttävää sekätuotettu aikuisen näkökulmasta.  

Itse näen tulevaisuuden koulun täynnä mahdollisuuksia. Lapsia tulisi ohjata ulkoa oppimisen sijaan etsimään tietoa itse ja tuottamaan sitä. Uusi opetussuunnitelma onneksi ottaa suuria askelia eteenpäin tämän suhteen. Teknologiaa tulisi hyödyntää opetuksessa jatkuvasta entistä enemmän ja tehdä siitä lapsille arkipäiväinen oppimisympäristö.  

Jani Toivola korostaa oppimisessa yhdenvertaisuutta sekä yksilöllisiä valintoja, sillä jokaisella tulisi olla samat mahdollisuudet oppia. Toivola myös pohtii, saako opettaja osallistua oppilaan tunnekokemukseen. Toivolan mielestä kokemuksien jakaminen on kuitenkin tärkeää, sillä asioiden käsittely on helpompaa yhdessä jaettuna sekä opettaja pääsee lähemmäksi oppilaiden hyvinvointia. 

 

Toivola tuo esille sen, että nuorten oppimisen kannalta on tärkeää huomata oma asemansa yhteiskunnassa tai yhteisöissä, sillä nuorten tulisi ymmärtää, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnassa. Toivola korostaa myös tiedon merkitystä, sillä epätietoisuus vaikeuttaa ymmärrystä yhteiskunnasta ja omasta asemastaan.

 

Toivola toivoo, että tulevaisuudessa koulujärjestelmä olisi monimuotoisempi ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Mielestäni koulutuksessa kaikilla tulee olla samanlaiset mahdollisuudet valita omia kiinnostuksen kohteitaan sekä edetä haluamallaan reitillä eikä ihmisen tausta saisi vaikuttaa siihen. 

Järvelän mukaan opettajien tehtävänä tulisi olla oppimisen käynnistäjiä. Jos opettaja-opiskelijoiden oppimisen taitoa vahvistetaan sekä aktiivisen oppijan asennetta kehitetään, toteuttavat he sitä tulevaisuudessa myös työssään.

Näen tulevaisuuden koulun luovana, vahvasti teknologisena ja innostavana ympäristönä, jossa oppilasta ohjataan ajattelemaan itsenäisesti. Toivoisin kuitenkin, ettei teknologia haukkaisi liian suurta osaa kokonaisuudesta.

Niin koulu, kuin yleisesti tunnustettu ajatusmaailma on mielestäni menossa tähän suuntaan. On selvää, että pitkään opettajan työssä olleet opettajat, jotka ovat tottuneet tekemään asiat perinteisellä mallilla, eivät kovin helpolla lähde rutiinejansa muuttamaan. Uskon silti, että tulevaisuuden opettajat ajattelevat modernisti ja luovasti sekä painottavat lasten yksilöllistä kohtaamista. Kouluja viedään koko ajan siihen suuntaan, että lapset viihtyisivät oppiympäristössään ja, että opetus olisi mahdollisimman monipuolista ja erilaisilla menetelmillä toteutettua. Uskon vahvasti, että tulevaisuuden koulu on myös turvallinen ympäristö olla oma itsensä ja toteuttaa itseään.

 Tutkimuksessaan Kumpulainen on keskittynyt oppimisen määrittämiseen: kuinka oppilaat tuottavat informaatiota yksin että yhteistyössä, ja mitä he tietävät. Täytyy myös ymmärtää, kuinka dokumentoida ja määrittää koulun ulkopuolella tapahtuvaa oppimista. Oppijalla tulisi olla vaihtelevia oppimistapoja ja oppimisympäristön tulisi olla monipuolinen oppijoiden erilaisuudesta huolimatta. 

 Tulevaisuuskuva on mielestäni ajankohtainen, kannustava ja realistinen, sillä siinä korostetaan, että oppilaiden ja opettajien äänet täytyvät tulla kuulluiksi ja olosuhteiden kannustaa luovuuteen. Visiossa otetaan myös kantaa kasvaneeseen maahanmuuttoon helpottamalla oppimista integroitumisessa yhteiskuntaan. Oppimisesta tulisikin tehdä hauskaa ja arvokasta, mikä on mielestäni ensiarvoisen tärkeää kaikille oppijoille. Nämä avainasiat varmasti loisivat uusia innovaatioita ja veisivät yhteiskuntaamme yhä kehittyneempään suuntaan. Opiskelijoiden ääni on mielestäni keskeinen, sillä juuri he tuovat yhteiskuntaan uusia tapoja ratkaista nykyajan ongelmia. Maahanmuutto tuo myös uusia kulttuureja ja ajattelutapoja.

Stuartin mukaan myös teknologia on laajentanut oppimisympäristöä. Hänen mielestään yksi sen parhaita puolia on, että se vapauttaa oppilaat koulun rajojen ulkopuolelle toteuttamaan itseään. Stuartin mielestä online-työskentely voi myös tehostaa oppimista. Etenkin kotona työskentely helpottuu. 

Stuart löytää digitalisoitumisesta kuitenkin myös haasteita ja kritisoitavaa. Yksi haasteista on, että digitaalisen maailman hyödyntäminen vaatii aikaa ja paneutumista, jota ilman tekeminen jää haparoivaksi. Toinen hankaluus ilmenee kun toteutusta johdattaa pelkkä työväline eikä ihminen sen takana. Kouluilla pitäisi olla aina selkeä suunnitelma, jonka digitaaliset keinot auttavat saavuttamaan. 

Carolyn Stuart määrittelee yhdeksi tulevaisuuden tehtäväksi muutokseen sopeutumisen. Tieto menettää merkitystään ja kouluissa ei enää opetella asioita ulkoa. Lopulta keskitytään vain siihen miten olemassa olevaa tietoa sovelletaan käytäntöön.   

 

 

Jani Toivola korostaa omassa visiossaan oppilaitten yhdenvertaisia oppimismahdollisuuksia ja yksilönä huomioimista esim. siten, että ei painoteta vain yhtä oppimistyyliä. Hänen mielestään jokaisen pitäisi saada valita oma reitti, omaan elämään ja muiden tulisi hyväksyä tämä reitti, sillä se on itse valittu. 

 

Toivolan mukaan, oppilaita pitäisi tukea löytämään oma paikkansa yhteiskunnassa, koska heillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan asemaansa yhteisössä ja yhteiskunnassa. Toivolan mukaan, nuoria pitäisi myös kannustaa aktiiviseen tiedonhakuun ja kannustaa nuoria käyttämään omia vahvuuksiaan. Tieto lisää mahdollisuuksia. 

 

Mielestäni koulutuksessa, pitäisi pyrkiä oppilaita aktiivisemmin käyttämään hyväksi omia vahvuuksiaan. Myös samanlaiset mahdollisuudet, ajasta ja paikasta riippumatta ovat erittäin tärkeää nuorille. 

Kirsti Lonkan mukaan nykyisen koulutuksen ongelmana on jo alakoulusta lähtien oppilaiden kyynistyminen ja uupuminen. Opettamisessa painottuu liikaa opettajan oma puhuminen ja opettaminen, eikä tällöin oppilaiden luovalle ajattelulle ja ongelmanratkaisulle jää aikaa. Erityisen vahvana ongelma korostuu lukiossa, jossa Lonkan mukaan oppilaita valmennetaan ainoastaan kokeisiin ja suorituksiin. 
 Suorituskeskeisyyden lomassa unohdamme täysin, kuinka kouluviihtyvyys vaikuttaa lapsen oppimisprosessiin.
 Lonka kokee, että opettajan ja oppilaan vuorovaikutus oppimistilanteessa vähenee jatkuvasti luokkatason noustessa. Tämä ”paasaamiskulttuuri” aiheuttaa pahimmillaan luovien ja idearikkaiden lasten vieraantumista koulumaailmasta.
 Lonka listaa työelämän tärkeiksi ominaisuuksiksi rohkeuden, innovatiivisuuden ja luovuuden. Lisäksi hän mainitsee erikseen tärkeitä taitoja tulevaisuuden kannalta, jotka ovat teknologiataidot, kulttuurien ymmärtäminen, monilukutaidot, sosiaalisen median taidot ja erilaisten tekstien lukutaidot. Hän kokee, että lasta tulisi tukea näiden taitojen harjoittamisessa.
 Myös arvioinnissa Lonka näkee ongelmallisena luovuuden tappamisen. Lapsi oppii aikuisen toiminnan kautta pänttäämään ainoastaan ne asiat, mitä kokeilla mitataan ja arvioinnissa huomioidaan. 
Mielestäni Lonkan ajatukset suomalaisesta koulutuskulttuurista ovat valitettavan todellisia. On onni, että hän uskaltaa tuoda ne esille ja näin herättää keskustelua aiheesta. Ehkä me, tulevat opettajat, oppisimme uuden opetussuunnitelman myötä ohjaamaan opetusta ja oppimista enemmän oppilaslähtöiseen, luovaan ajatteluun.

Kirstin mielestä koulun tehtävä on valmistaa lapsia hyvään ja mielekkääseen elämään. Hänen mielestään koulussa tulisi tukea oppilaita oppimaan, ei niinkään opettaa. Pitäisi tukea työelämässä tarvittavia taitoja, kuten innovatiivisuutta ja luovuutta. Kouluissa valmennetaan oppilaista suorittamaan kursseja ja selviämään kokeista, vaikka pitäisi keskittyä oppimaan asioita.

Kouluissa suurin haaste on viihtyvyys, joka on Suomessa huonossa jamassa. Tärkeämpänä koetaan esim. PISA-tutkimukset, eikä kiinnitetä huomiota siihen, miten kouluviihtyvyys vaikuttaa oppimiseen. Suomessa jo 12-vuotiaat osoittavat merkkejä kyynistymisestä ja uupumuksesta.

Arviointia hän pitää jopa oppimista estävänä tekijänä. Kun oppilaat keskittyvät painamaan mieleensä kokeeseen tulevia asioita, ei tilaa jää muulle oppimiselle. Arviointi siis määrittää, mitä oppilaat oppivat.

Mielestäni Kirstillä on monta tärkeää huomiota ja niihin pitäisi yleisestikin kiinnittää enemmän huomiota. Tulevaisuudessa toivon koulun oleva miellyttävä paikka kaikille. Toivon, että nekin oppilaat, jotka eivät ole luokkansa parhaimmistoa kokisivat olevansa hyviä ja tärkeitä. Uusi opetussuunnitelma on menossa mielestäni oikeaan suuntaan, kun se vähentää numeraalista arviointia ja keskittyy enemmän laajempiin kokonaisuuksiin. 

Pidän Lonkan tavoin uuden opetussuunnitelman ilmiölähtöisyyttä mahdollisuutena hyödyntää oppilaiden erilaisia ominaisuuksia ja vahvuuksia. Oppimisen tulisi lähteä siitä, mistä lapsi on kiinnostunut. Tärkeintä mielestäni on koulussa viihtyminen sekä etenkin oppimaan, kokeilemaan ja tutkimaan innostava ilmapiiri. Pidän Lonkan ajatuksesta, että mieluummin puhuttaisiin harjoittelemisesta kuin opettamisesta. Nippelitiedon opettaminen on toissijaista eikä tue tulevaisuudessa tarvittavia tietoja, sillä tietoyhteiskunnassa tieto on koko ajan lasten saatavilla. Opettajan työ on tulossa lähemmäksi ohjaustyötä.  

Koulun tehtävä onkin mielestäni opettaa oppimaan ja hyödyntämään saatavilla olevaa tietoa. Lisäksi koulussa tulisi pyrkiä pois arviointitavasta, joka kapea-alaisesti mittaa vain muutamia osa-alueita. Olen Lonkan kanssa samaa mieltä siitä, että erityisopetus on suomessa hyvää, mutta mielestäni meillä on täysin puutteellinen järjestelmä lahjakkaille oppilaille. Järjestelmä ei nykyisellään tue heidän innovatiivisuutta ja luovuutta.  

Arviointiprosessia Jaatisen mukaan pitäisi muokata, koska oppimiskulttuuri muuttuu koko ajan enemmän projekti- ja ryhmätöihin suuntautuvaksi. Arvioinnissa pitäisi ottaa huomioon itsearviointi ja ryhmänarviointi ja näitä pitäisi myös opettaa lapsille. 

Lasten oppimista tuetaan muun muassa oppimisympäristöjen avulla. Jaatisen mukaan, nykyään otetaankin huomioon enemmän luokkahuoneiden värit ja valot kuin ennen. 

Opettajien tukeminen tapahtuisi koulutuspolitiikan avulla. Jaatinen mainitsee kuinka kehitystyön pitäisi olla hieman joustavampaa, jotta opettajat pääsevät luontevaan ja kiireettömään reflektaatioon asioissa, joita halutaan kehittää. Jaatinen myös mainitsee että opettajien koulutukseen kannattaa panostaa.

Jaatisen tulevaisuuskuvassa koulu on , ihmisläheinen ja  paikka, jossa oppilaille annetaan valmiudet menestyä tulevaisuudessa. Koulu olisi myös paikka jossa rikotaan perinteisiä kontrolliyhteiskunnan rajoja. Tämän kuulostaa samankaltaiselta kuin oma tulevaisuuskuvani. 

Peuran näkemys opettamisesta on, että lapset ovat jo valmiiksi täynnä intoa ja halua oppia, joten kannustus ei ole tarpeellista. Sen sijaan on panostettava siihen, ettei intoa viedä oppilailta pois. Hän painottaa myös oma-aloitteisuuden ja vuorovaikutustaitojen opettamisen merkitystä, sillä ne valmistavat nuoria työelämään ja tulevaisuuteen. Niiden syntymistä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä.

 Opettamisessa tulisi Peuran mukaan kiinnittää huomiota vanhojen pinttyneiden ajatustapojen muuttamiseen. Esimerkiksi perinteinen "yksi puhuu ja muut kopioi" -menetelmä ei ole välttämättä se paras keino. Toisena muutostarpeena Peura mainitsee arviointimenetelmät. Huomioon tulisi ottaa oppilaiden erilaisuus ja se, minkä verran kukin on opiskellut tiettyä aihetta.

 Oma-aloitteisuuden ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseksi opettajien ei tulisi laiminlyödä niiden opettamista. Myös innostavaan oppimisympäristöön, jossa oppilas pääsee toteuttamaan itseään, tulee panostaa. Kiireen ja stressin minimointi on Peuran mukaan myös tärkeää, jottei aika kulu vain ja ainoastaan oman sisällön opettamiseen. 

 Tulevaisuudenkuva on mielestäni osittain helposti toteutettavissa. Olen itse myös sitä mieltä, että elämäntaitoihin liittyvään oppimiseen tulisi panostaa enemmän ja että tietyt pinttyneet ajatustavat eivät aina ole niitä parhaita. Ainoa hieman kyseenalainen ajatus Peuran tulevaisuudenkuvassa oli se, ettei lapsia tarvitsisi kannustaa. On totta, että lapsista löytyy jo valmiiksi intoa ja motivaatiota oppimiseen, mutta kannustus on mielestäni silti tärkeä osa opettajan työtä. Kaiken kaikkiaan Peuran tulevaisuudenkuva vastasi kuitenkin paljolti omia ajatuksiani.

Hän kannustaa opettajia haastamaan omaa ammattitaitoaan ja miettimään opettajan ja oppilaan roolia opetustilanteessa. Siirtyminen enemmän oppilaskeskeiseen opetukseen olisi Rautiaisen mielestä hyvä. Opettaja mahdollistaa oppimisen mutta oppimisen omistajuus on oppilaalla. 

Uuden OPS:in myötä tämän vision tulevaisuus näyttää hyvältä. Teknologiaa yritetään hyödyntää aina enemmän ja enemmän sekä opettajan ja oppilaan rooleja opetustilanteessa yritetään muuttaa enemmän oppilaskeskeisemmiksi. 

Itse olen samaa mieltä Rautiaisen kanssa. Teknologian kehittyminen on opettamisen kannalta mahtavaa, koska sitä voi hyödyntää niin monella eri tapaa opetuksessa. Myös oppimisympäristö on erittäin tärkeä, sillä monet nuoret oppivat eri tavalla eri tiloissa ja tilanteissa ja tämän haluan ottaa tulevassa opettajan työssäni huomioon.

Järvelän mukaan opettajan on tärkeää pysyä ajan hermolla sekä olla tietoinen uusimmasta tiedosta oppimiseen liittyen.  Näin opettaja kykenee suunnittelemaan erilaisia oppimisympäristöjä ja luomaan oppimista käynnistäviä tilanteita. Opettajankoulutuksessa on tavoitteena, että opettajaksi opiskelevien oppimisen taitoja ja aktiivisen oppijan asennetta vahvistetaan, jolloin he toteuttavat ajatusta tulevaisuudessa koulussa omien oppilaidensa kanssa.

Näen koulun tulevaisuuden hyvänä ja kannatan toiminnallisuutta sekä oppilaiden yksilöllistä huomiointia. Lisäksi näen lisääntyvän teknologian hyödyntämisen mahdollisuutena, kunhan se pysyy maltillisissa rajoissa.

Lehmuskoski ja Liukas ovat sitä mieltä että oppimisen lähtökohtana tulisi olla ymmärrys siitä, etteivät ihmiset ole pelkästään teknologiateollisuuden kuluttajia, vaan myös kokijoita ja tuottajia. Oppilaalle tulisi opettaa valmiudet käyttää teknologiaa myös ongelmanratkaisuvälineenä. Teknologiaa on mahdollista hyödyntää aineessa kuin aineessa, ja opettajat voisivatkin pohtia kuinka sitä voi eri oppiaineiden sisällä käyttää luomisen välineenä.

Oppimista tuetaan luomalla inspiroivia ympäristöjä ja linkittämällä teknologiaopetus erilaisiin kiinnostaviin ilmiöihin kuten esimerkiksi kierrätykseen. Lehmuskoski ja Liukas haluaisivat näyttää miten maailma oikeasti toimii ja miten teknologian avulla sitä voi ymmärtää ja parantaa. Opettajien tulisi olla rohkeita ja innovatiivisia, mikä näkyisi lopulta opetussuunnitelmassa.

Mielestäni näkemyksen mukainen tulevaisuuskuva on realistinen. Se ottaa huomioon maapallon teknologisoitumisen hyvin ja käyttää sitä hyödyksi. On tärkeää koettaa sisällyttää opetukseen ajankohtaisia ja hyödyllisiä taitoja, jotka hyödyttävät lasta myöhemmin elämässä. On täysin perusteltua opettaa lapsille tietoteknisiä taitoja ja koodaamista, sillä nykyisin yhä useampi joutuu työssään käyttämään tietotekniikkaa ja suuri osa työympäristöistä pohjautuu Internettiin.
  

-Juuli Hietala

Sanna Järvelä painottaa visiossaan, että koulun tulisi opettaa lapsia oppimaan. Järvelän mukaan hyvä oppija osaa säädellä oppimiseen liittyviä emootioitaan, jolloin menestyminen koulussa on todennäköistä. Koulussa tulisi opettaa asenteita ja taitoja, jotka edistävät oppimista. 

Opettajilla on Järvelän mukaan erinomaiset mahdollisuudet luoda toimivia oppimisympäristöjä, sillä heillä on uusin tieto siitä, miten ihminen oppii. Oppimisympäristö ei Järvelän mukaan saa olla ainoastaan innostava, vaan sen on kannustettava oppilasta kehittymään sisäisesti motivoituneeksi oppijaksi. Fyysisten oppimisympäristöjen ohella digitaalisia oppimisen tiloja tulisi hyödyntää nimenomaan tavoitteessa saada oppilas sitoutumaan opiskeluun ja kiinnostumaan siitä. 

Järvelä tähdentää, että tieto- ja viestintätekniikkan käyttöä opetuksessa tulisi hyödyntää nojaten jo olemassa olevaan ymmärrykseen ja tietoon oppimismotivaation synnystä ja hyvien oppimistulosten tekijöistä. Koulun perustehtävä - tarjota tiedolliset ja taidolliset perusteet oppimiselle sekä tukea kasvua ja kehitystä - ei saa Järvelän mukaan hämärtyä digitalisoitumisen ja ideatulvan keskellä.  

Sanna Järvelän näkemys tulevaisuuden koulusta on samankaltainen kuin omani. Tieto- ja viestintätekniikka tarjoaa mittaamattomasti mahdollisuuksia, joilla luoda oppijalle oppimisympäristöjä. Kuitenkaan päätarkoituksena ei ole käyttää teknologiaa opetuksessa vain siksi, että se olisi siistiä, hauskaa ja ajanmukaista. Tieto- ja viestintätekniikan on kyettävä edistämään sisäisesti motivoitunutta oppimista.

Koulun tärkein tehtävä on Krokforsin mukaan sivistää tulevia kansalaisia ja sosiaalistaa yksilöitä osaksi yhteisöä. Sivitystehtävä ja maailmankuvan rakentaminen ovat myös koulun tehtäviä. Krokforsin mukaan on väärin ajateltu, että oppiaineiden 
sisällöt ja niiden oppiminen on koulun tehtävä. Opettajan työ on tällä hetkellä muutoksessa. Opettajan tehtävä on yhdistää opetussuunnitelma muihin oppimisympäristöihin, joka tarkoittaa sitä, että opettajan ja muiden oppimisympäristöjen ammattilaisten vuorovaikutus korostuu. Krokforsin mukaan me emme opiskele Pisaa varten vaan Pisassa menestyminen tulee oppimisen rinnalla. Tulevaisuuskuva on hyvä, sillä Krokfors ottaa huomioon teknologian kehittymisen ja uusien oppimisympäristöjen mahdollisuudet.

Liukas visioi tulevaisuuden koulua villimmäksi, värikkäämmäksi ja aika paljon vinksahtaneeksi. Lehmuskosken mukaan koulutuksen tulisi lähteä lapsen lähtökohdista, ajatuksista ja oppimistarpeista. Mielestäni nämä ovat hyviä visioita, sillä muuttuva maailma vaatii kouluakin muuttumaan. Mielestäni teknologia tulisi ottaa rohkeasti mukaan opetukseen jo alaluokista alkaen, sillä lapset ovat todella alttiita oppimaan uusia asioita. Digitaalisten sovellusten asianmukainen käyttö on hyvä oppia valvotusti ja jo nuorena. Liukkaan visio villimmästä ja luovaan työskentelyyn rohkaisevasta koulusta on inspiroiva. 

Tulevaisuus on aina tuntematonta, joten on todella tärkeää hallita 21. vuosisadan taidot.  Emme vielä tiedä minkälaisia ammatteja tulevaisuus luo. Vuorovaikutustaidot, yhteistyöhalukkuus sekä kansalaistaidot ovat tärkeitä taitoja oppia ja niitä tulisi jatkuvasti kehittää.

Rautiainen korostaa, että opetus tulisi järjestää enemmän oppilaan ehdoilla niin, että oppilaan oma palo ja halu tehdä tulisi enemmän esiin. Oppilaiden motivaation kannalta olisi tärkeää, että opettajat haastaisivat ammattitaitoaan. Voidaan esimerkiksi miettiä uudelleen opettajan ja oppilaan rooleja.

Perinteinen  opettajajohtoinen oppiminen voisi siirtyä oppilaskeskeisemmäksi.  Oppilaslähtöisyys tulisi ottaa huomioon arviontiprosessin alusta alkaen. Rautiainen ehdottaa, että oppilaan tulisi saada osallistua arviointiin asettamalla itselleen tavoitteita ja näin oppilas tiedostaisi myös arviointiperusteet. Arvioinnin tehtävä on olla kannustavaa, jatkuvaa ja ohjaavaa. Oppilaan ohjaaminen kohti tavoitteita ja saavutusten arvostaminen palkitsee. Toisaalta arviointi voi auttaa löytämään paremmin ne alueet, joissa voisi kehittyä.

 

Rautiainen nostaa esiin myös oppimisen ympäristön muutostarpeen. Oppilaan kannalta tehokas ja motivoiva oppiminen voisi tarkoittaa sitä, että perinteinen ”luokkahuonemalli” oppimisympäristönä jätettäisiin unholaan.  Voisimme siirtyä ympäristöön, joka tukee erilaisia oppijoita. Oppilaalla tulisi olla vapautta valita missä ja miten opiskelee, eikä oppiminen olisi tiettyyn paikkaan sidottua. Eri päivinä voi oppia eri paikoissa. 

 

Koulutuksen kehittämisestä Rautiainen toteaa, että emme voi paistatella enää Pisa-tulosten auringossa. Haasteena on eriarvoistuminen koulujen ja alueiden välillä sekä oppilaiden asenne koulua kohtaan.  Koulujärjestelmämme on periaatteessa yhdenvertainen ja jossain määrin se toteutuu, mutta haasteitakin on.  

Muutos täytyisi tapahtua kaikilla tasoilla systeemissä eli valtion, kunnan , koulun, ja luokan tasolla oppimisessa.  ”Koulun tehtävänä on saada kaikille lapsille hyvä tulevaisuus ja se tapahtuu niin, että jokainen lapsi pääsee täyteen potentiaaliin osaamisessaan ja myöskin hyvinvoinnissa sekä pystyy kasvamaan juuri sellaiseksi kuin hän on”, Rautiainen sanoo.

 

Rautiaisen visio vapaista oppimisympäristöistä ja oppilaslähtöisemmästä koulusta on kiinnostava, mutta jotenkin jo tylsä. Arviointiprosessin suunnittelu oppilaan ja opettajan kesken on ideana kiva, mutta kuulostaa aika hankalalta toteuttaa hyvin ja hyödyllisesti käytännössä.  Mainitessaan virtuaalisen oppimisympäristön hän ei juurikaan tuo esiin ”digitalisaation” mahdollisuuksia koulutuksessa, vaikka puhuukin tulevaisuuden taitojen hallitsemisen tarpeesta. 

Maarit Rossin mukaan opetuksen tulisi olla sosiaalista kanssakäymistä, jossa oppilaat oppisivat yhdessä. Hänen mukaansa olisi tärkeää opettaa lapsista globaaleja kansalaisia, jotta he ymmärtäisivät asioita laajemmin ja tietäisivät mitä maailmalla tapahtuu. Rossi painottaa ettei matematiikan oppimisen tarvitse olla pelkkiä numeroita, vaan sitä voidaan opetella myös luovemmilla menetelmillä, jolloin ratkaisutkin voivat muodostua vapaammin. 

PISA-tutkimukset ovat hyvä esimerkki, jotka tukevat matematiikan tehtävien monipuolisuutta. Rossi kuitenkin huomauttaa ettei valtion tule järjestää koulutuspolitiikkaa pelkästään niiden pohjalta. Rossin mukaan arviointia saa ja pitääkin kehittää, mutta nimenomaan laadulliseen suuntaan.

Mielestäni Rossin ajatukset sosiaalisesta oppimisesta ja opetuksen monipuolisuudesta ovat toivottavia esimerkkejä tulevaisuuden kouluun. Koulutus ei saisi olla kilpailua paremmuudesta vaan sen tulisi auttaa jokaista luomaan itselle hyvä tulevaisuus. 

Kirsti Lonkan mielestä opettajat opettavat liikaa. Koulutusjärjestelmässä ylöspäin mentäessä paasaaminen ja kokeita varten opettaminen lisääntyvät. Opettajien pitäisi kuunnella enemmän ja antaa tilaa luovuudelle ja ongelmanratkaisuille. Kouluviihtyvyys on myös suuri haaste. Uupuminen ja kyynisyys ilmenevät jo ennen lukioikää, erityisesti teknologiataitoisilla lapsilla. 

Lonkan mielestä Suomen hyvä Pisa-menestys on ollut suurena kehityksen esteenä viime vuosina. Pisa on estänyt kehitystä, koska ajattelemme kaiken olevan jo hyvin, eikä kehitystä tarvita. Pisalla on kuitenkin myös hyvät puolensa, sillä suomalainen koulujärjestelmä on tehnyt vaikutuksen maailmalla. 
 

Koulu ei Lonkan mielestä tue tarpeeksi työelämässä tarvittavia taitoja, kuten innovaatiota ja luovuutta. Taitoja pitäisi tukea ja harjoitella yhdessä. Koulun pitäisikin siis valmistaa lapsia monipuolisesti hyvään ja mielekkääseen elämään.  

Lonka nostaa esille maailmanlaajuisestikin todetun haasteen kokeita varten opettamisesta ja liian vähäisestä luovuudesta. Mielestäni uusi opetussuunnitelma 2016 edistää hyvin tätä asiaa. Jokaisen oppijan huomioiminen yksilönä, sekä oman oppimis- ja opiskelutavan löytäminen ovat mielestäni tärkeitä asioita. Tulevaisuudessa tulisi kuitenkin mielestäni muistaa suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvät puolet, eikä lähteä liikaa muuttamaan niitä. 

Järvelän mukaan koulun tulee tukea lapsen kasvua ja kehitystä lapsuudesta nuoruuteen, ja nuoruudesta aikuisuuteen. Koulun tulisi myös sytyttää lapsen kiinnostusta oppimiseen. Järvelän mukaan koulun käytännöt ovat jatkuvasti kehittymässä parempaan suuntaan - oppilaat haluavat olla aktiivisia tutkijoita ja ongelmanratkaisijoita. Järvelän mukaan painopistettä koulun käytännöissä ja oppimistehtävissä tulisi siirtää taidon ja tahdon opetteluun. Tällä hän tarkoittaa sitä, että koulussa tulisi harjoitella enemmän epäonnistumista ja sen aiheuttamien tunteiden hallintaa, sekä opetella tunnistamaan onnistuminen. 
 Oppimisympäristö voi Järvelän mukaan auttaa oppijaa sitoutumaan oppimiseen ja opiskeluun sekä herättää kiinnostusta. Tällaisen oppimisympäristön toteuttaminen on hyvä esimerkki aktiivisesta oppimisesta.

Järvelä mainitsee yhteisöllisen oppimisen toteuttamisen haasteet. Hän pitää kuitenkin hyvänä asiana tietokoneavusteisten yhteisöllisen oppimisen käytäntöjen vakiintumista. Yhteisöllisessä oppimisessa opitaan ryhmätyöskentelytaitoja, ja sitä kautta opitaan hyväksymään ja sietämään myös eriäviä mielipiteitä ja näkökulmia. Etenkin Järvelän mainitsema tunteiden hallinta kehittyy takuulla yhteisöllisen oppimisen avulla. 
 Järvelä mainitsee myös opettajien jatkuvan kouluttamisen. Kun opettajilla on käytössään ja hyödynnettävissä uusin tieto ihmisen oppimisesta, he pystyvät suunnittelemaan erilaisia oppimisympäristöjä ja aktivoimaan oppimista. 

Järvelän visio vaikuttaa järkevältä ja toteutettavalta. Aktiivinen oppimisympäristö on mielestäni yksi tärkeimpiä oppimista ja kiinnostusta tukevia seikkoja, ja monipuoliset opetusmenetelmät aktivoivat erilaisia oppijoita. Tietotekniikka on oikein käytettynä tehokas oppimisen tukikeino, ja sen avulla voidaan myös herättää erilaista kiinnostusta ja sitoutumista oppilaissa. Pidän tärkeänä myös opettajien ja opettaja-opiskelijoiden jatkuvaa kouluttamista. Erilaisten oppimisen tukikeinojen laaja hallitseminen ja hyödyntäminen helpottavat työtä tulevaisuudessa, ja tarjoavat opettajalle mahdollisuuksia toteuttaa opetusta monipuolisin tavoin.

Robinson kiteyttää opetuksen tarkoituksen olevan auttaa lapsia ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja omaa itseään. Hänen mielestään yksi iso asia lapsen koulunkäynnin sujumisessa on, että opetus vetoaa myös heidän sisäiseen maailmaansa ja että he kokevat koulun olevan osa sitä, eikä vain jokin ulkopuolinen täysin itsestä riippumaton laitos. Hän myös jakaa opetuksen yhteiskunnalliseen, sosiaaliseen, kulttuurilliseen ja henkilökohtaiseen tasoon ja korostaa luovuuden ja mielikuvituksen merkitystä. Robinson muistuttaa että koko opetussysteemin keskiössä ovat lapset. Opettajat ovat kouluissa lapsia varten ja Robinson nostaakin tärkeimmäksi asiaksi kouluissa opettajien ja oppilaiden välisen suhteen ja kertoo, että kaikki muu tulisi tehdä sillä tähtäimellä, että tästä suhteesta saadaan mahdollisimman hyvä. Hän korostaakin juuri tämän seikan tärkeyttä, vaikka se hänen mukaansa saattaa välillä hukkua koululaitoksen muiden asioiden, kuten valtiollisten ongelmien ja byrokraattisten toimien lomaan. Robinson toteaa kaiken tämän muun olevan kuitenkin turhaa, sillä koulut ovat vain ja nimenomaan lasten kouluttamista varten.

Robinson korostaa opettajien merkitystä koululaitoksessa ja kertoo, että jokainen toimiva koululaitos ymmärtää panostaa nimenomaan opettajien kokonaisvaltaiseen laatuun, eikä ainoastaan tutkintojen tuomaan pätevyyteen. Hän korostaa mm. pedagokistem taitojen ja innostavuuden tärkeyttä opettajan roolissa. Hyväksi opiskeluympäristöksi Robinson mainitsee sellaisen, joka ruokkii mielikuvitusta ja lapsen uteliaisuutta ja luo halun oppimiseen.

Robinson toivoo koululaitosten arvostelusysteemiin uudistuksia, jotka laittaisivat lasten kouluopinnot vähemmän vertailevaan ja enemmän kuvailevaan ja kerronnalliseen tilaan. Sen sijaan, että lasten taitoja laitettaisiin listamaisesti arvosanoja vastaaviksi, tulisi keskittyä siihen, millaista lapsen taito on ja pyrkiä pois standardoidusta arvostelusta.

Sir Robinsonin tarjoama tulevaisuuskuva oli mielestäni hyvin realistinen. Olen samaa mieltä mm. siitä, että vaikka hyviä tuloksia saadaan aikaan, täytyy aina toimintaa pyrkiä kehittämään. Koululaitoksen täytyy vastaisuudessakin siis pysyä ajan hermoilla ja keksiä uusia innovatiivisia ratkaisuja vastaamaan tulevaisuuden koulutuksen vaatimuksiin.
Lisäksi olen samaa mieltä myös siinä, että Suomen koululaitoksen menestykseen suurena osana tulee tulevaisuudessakin olemaan koulujen opettajien ja rehtoreiden suuri päätäntävalta, koskien opetusta ja toimintatapoja.

Järvelä kertoo, että opettajan tulisi tietää, miten ihminen oppii, koska silloin hän on akateemisen koulutuksensa myötä taitava suunnittelemaan erilaisia oppimisympäristöjä ja luomaan oppimista käynnistäviä tilanteita. Hän ei kannata sitä, että oppimisympäristöjä suunniteltaisiin innostavaksi, koska innostus elää vain hetken. Hänen mielestään innostuksen sijaan pitäisi herättää oppilaiden kiinnostus tutkimaan ilmiöitä, kysymään ja selittämään. Järvelä on tutkinut ja todennut, että opettajaksi opiskelevien oppimisen taitoja tulisi vahvistaa, jotta he toteuttavat sitä myöhemmin omien oppilaiden kanssa. 

Tulevaisuuden kouluissa varmasti hyödynnetään yhä enemmän teknologiaa. Mm. teknologian avulla tulisi yrittää löytää uusia ja mielenkiintoisia tapoja oppia. Mielestäni näitä tapoja on löydetti jo ja niitä tullaan varmasti löytämään lisää. Järveläkin korostaa teknologiaa ja digitaalisuutta. Myös teknologiassa on haittoja ja siitä tulisikin löytää kultainen keskitie. Jotta oppilaat ja opettajat pysyvät innokkaina, tulee opettajien kehittää itseään mm. lisäkoulutusten avulla.

Olen Toivolan kanssa hyvin samoilla linjoilla. Koulun tulisi tukea ja kannustaa oppilaita taustoista riippumatta; jokaisella on samat mahdollisuudet löytää omat vahvuutensa ja kehittää niitä, sekä löytää paikkansa yhteiskunnassa. Uskon myös, että olemme menossa kohti Toivolan 100 vuoden visiota ja rohkaisemme erilaisia identitteejä koulumaailmassa entistä vahvemmin. 

Rossin mukaan oppimisen tulisi olla fyysisen ja digitaalisen oppimisympäristöjen lisäksi myös sosiaalista. Hän kertoo havaintonsa siitä, kuinka oppilaat haluavat tulla kouluun ollakseen kavereidensa kanssa ja sanoo, että tätä kannattaa hyödyntää myös opetuksessa. Hän itse käyttää usein pari tai pienryhmätehtäviä yksilötehtävien lisäksi. 

Erityisesti Rossi puhuu matematiikan opettamisesta ja siitä, kuinka siitä pitäisi saada enemmän oppilaiden elämää ja arkea koskevaa, jotta se innostaisi ja motivoisi enemmän. Hänen mielestään matematiikan opetusmenetelmät ovat liian kapeita ja tehtävät numeropainotteisia. Hän näkee, että matematiikasta voisi kehittää luoviakin tehtäviä, esimerkkinä hän mainitsee ryhmätyötutkimuksen jätehuoltoon liittyen. 
 
Mielestäni Rossin huomio sosiaalisesta oppimisesta on todella hieno, ja sitä kannattaa kyllä hyödyntää. Luulen, että tulevaisuudessa oppiminen tapahtuu entistä enemmän erilaisten sovellusten kautta, mutta toivottavasti mukana on myös edelleen fyysisessä tilassa, ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuvaa oppimista. 

 

Pisa-tutkimukset ovat näyttönä siitä, että esimerkiksi matematiikassa tehtävien täytyy olla monipuolisempia. Rossi kuitenkin varoittaa, ettei valtion pitäisi järjestää koulutuspolitiikkaa vain ja ainoastaan Pisa-tutkimusten pohjalta. Rossin mukaan oppilaiden arviointia tulee kehittää, mutta laadulliseen suuntaan. 

 

Mielestäni Rossin visio sosiaalisesta oppimisesta ja opetuksen monipuolisuudesta kuulostaa järkevältä ja oikealta tavalta toimia, sillä tulevaisuuden työpaikassaan oppilas tulee tarvitsemaan nimenomaan sosiaalisia taitoja ja kykyä mukautua erilaisiin tilanteisiin. 

https://hundred.fi/visiota/olli-luukkainen/olli-luukkainen

Olli Luukkaisen mukaan oppimisen ilon, perustietojen ja -taitojen sekä elämänhallintataitojen täytyy pysyä tärkeinä tavoitteina opetuksessa. Työtapojen tulisi lisäksi ohjata entistä enemmän itseohjautuvuuteen, innovatiivisuuteen ja luovuuteen.

Oppilaiden elämänpolut ovat hyvin erilaisia keskenään, minkä vuoksi Luukkaisen mukaan yksilöllistäminen opetuksessa on hyvin keskeinen kysymys. Kuitenkin meidän tulisi hänen mukaansa kasvattaa lapset ja nuoret muistaen, että jokaisella itsellään on vastuu omasta oppimisesta.

Opetusteknologian ja oppimisympäristöjen kehittäminen on Luukkaisen mukaan tärkeää, mutta se ei korvaa henkilökohtaista vuorovaikutusta lasten ja nuorten kanssa. Henkilökohtainen kohtaaminen taas on niin olennaista, että ajan riittämättömyys sen toteuttamiseen saa opettajat ahdistumaan.  

Myös Luukkaisen näkemys arvioimisesta tukee ja edellyttää henkilökohtaista kohtaamista opettajan ja oppilaan kesken. Hän pitää erityisessä arvossa kehittävää arviointia, jossa oppilas ja opettaja yhdessä pystyisivät miettimään, kuinka oppilas on kehittynyt ja miten päästään eteenpäin.

DIgitalisaatiossa täytyy Luukkaisen mukaan mennä eteenpäin. Se on työelämää jatkossa, ja koulusta siihen pitäisi saada valmius. Digitalisaation ymmärtäminen ja haltuunotto ovat keskeisiä taitoja suomalaisille jo nyt.

Tulevaisuudelta Luukkainen toivoo, että suomalaista koulua kehitettäessä sen arvo edelleen vahvistuu sekä kansalaisten että poliitikkojen mielissä. Hän toivoo, että koulutukseen oikeasti panostetaan ja turvataan, että kaikilla suomalaisilla lapsilla on mahdollisuus kehittyä oman potentiaalinsa ja kykyjensä ylärajoille. Olen samaa mieltä Luukkaisen kanssa. Toivon, että yhteiskunnassamme yksilön/perheen sosiaalinen status ei määrittelisi millään muotoa sitä, minkä verran yksilö voi kouluttautua. Koulutuksen olisi tämän vision toteutuakseen pysyttävä ehdottoman maksuttomana kaikilta osin.

Irmeli Halisen mukaan oppimisen tulee lähteä yksilöstä ja oppijasta itsestään. Omille ajatuksille, kysymyksille ja ideoille tulee antaa tilaa kehittyä. Heränneitä kysymyksiä voidaan siten lähteä työstämään joko yksin tai yhdessä. Itse oivallettu ja yhdessä ratkottu oppimistyyli tekee oppimisprosessista merkityksellisen ja palkitsevan kokemuksen. 

Halisen mukaan opettaminen on riittävän tuen ja kannustavan palautteen antamista. Opettajan tulee auttaa oppilasta löytämään itsestään halu oppia ja kiinnostua.

Mielestäni Halisen visio on erittäin ajankohtainen ajatellen uutta opetussuunitelmaa. Oppilaan aito kiinnostus ja halu oppia tuottaa tulosta!