Nigerin tärkein vesistöalue on maan lounaisosassa, jossa Nigerjoki virtaa sen halki 550 kilometrin matkan.^[6] Nigerissä jokeen virtaa sivujokia sen etelärannalta, kun taas pohjoisessa on pääosin vanhoja harvoin täyttyviä jokiuomia.^[4] Toinen merkittävä vesistöalue on maan kaakkoisosassa, joka kuuluu Tšadjärven valuma-alueeseen.^[5] Nigerin ja Nigerian rajalla virtaava Yobe kuljettaa järveen vettä sadekaudella. Tšadjärven pinta-ala vaihtelee huomattavasti vuodenajan mukaan. Kun järvi on suurimmillaan, Nigerin puolelle siitä ulottuu 2 800 neliökilometriä.^[4] Järven pinta-ala on kuitenkin pienentynyt 50 vuodessa 90 prosentilla 1960-luvun jälkeen.^[7]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksi kolmasosaa Nigerin pinta-alasta on Saharan autiomaata, ja loppu kuuluu Sahelin alueeseen. Suurin osa maasta kuuluu siis kuivaan aavikkoilmastoon. Sahelin ilmastovyöhykkeeseen taas kuuluu yksi lyhyt sadekausi. Tammi-helmikuussa Saheliin puhaltaa aavikolta kuiva harmattan, mutta huhti-toukokuussa alueella alkaa vaikuttaa Atlantilta puhaltavat pasaatituulet, jotka ennustavat sadekauden alkua. Sadekausi kestää kuukaudesta neljään kuukauteen, ja elokuu on useimmilla alueilla sateisin kuukausi.^[4]

Nigerin lämpötilat kuuluvat maailman korkeimpiin, ja toukokuussa vuorokauden ylin lämpötila ylittää 40 astetta koko maassa. Tammikuu on viilein kuukausi, mutta päivän korkeimmat lämpötilat ylittävät silloinkin 30 astetta lähes kaikilla mittauspisteillä. Aavikkoalueilla lämpötila voi kuitenkin öisin laskea nollan tienoille.^[4]

Oheinen Niameyn ilmastotaulukko on edustava maan eteläosalle.^[8]

Venäjän federaatio on vuoden 1993 perustuslain mukaan puolipresidentiaalinen tasavalta. Se on liittovaltio, joka koostuu 83 liittovaltiosubjektista. Venäjän rajanaapureita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia ja Pohjois-Korea. Lisäksi Japaniin, Etelä-Koreaan ja Yhdysvaltojen Alaskaan on vain vähän merimatkaa.

Venäjä on noin 17 miljoonan neliökilometrin pinta-alallaan maailman suurin valtio, ja se peittää enemmän kuin kahdeksasosan maapallon maa-alueista. Vuonna 2011 se oli maailman yhdeksänneksi väkirikkain maa noin 139 miljoonalla asukkaallaan.^[1] Venäjä käsittää suurimman osan Pohjois-Aasiaa ja noin 40 prosenttia Euroopasta ja sen alue jakautuu yhdeksälle aikavyöhykkeelle^[5]. Maassa on lukuisia eri kasvillisuus- ja maatyyppejä. Venäjällä on maailman suurimmat mineraali- ja energiavarat: kaasuvarat ovat maailman suurimmat, kivihiilivarat toiseksi ja öljyvarat kahdeksanneksi suurimmat.^[1] Maalla on maailman suurimmat metsävarat ja sen järvissä on noin neljäsosa maailman sulasta makeasta vedestä.^[6]

Itäslaavit alkoivat levittäytyä Venäjän alueelle 500- ja 600-lukujen tienoilla. Kiovan Rusiksi kutsuttu valtio ilmaantui 800-luvulla ja omaksui kristinuskon vuonna 988.^[7] Kiovan Rusia seurasi Moskovan ruhtinaskunta. 1700-luvulla perustettiin huomattavasti laajempi Venäjän keisarikunta, joka ulottui Puolasta Tyynellemerelle ja sen yli Alaskaan. Venäjästä tuli keisarikunnan aikoihin maailmanlaajuinen valtatekijä. Maassa tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikana vallankumous, jonka jälkeen perustettiin Neuvostoliitto: maailman suurin sosialistinen valtio.^[8] Nykyinen Venäjän federaatio itsenäistyi Neuvostoliitosta, kun se hajosi vuonna 1991. Venäjä on Neuvostoliiton seuraajavaltio.^[9] Venäjä on Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen ja on Itsenäisten valtioiden yhteisön johtojäsen. Se on yksi viidestä virallisesti ydinasevaltioksi tunnustetusta maasta ja sillä on yhdessä Yhdysvaltain kanssa maailman suurimmat ydinasevarastot.

Sisällys

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Topografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasjugan virtaa Tomskin alueella.

Baikaljärven rantaa.

Venäjän kartta. Suomennos CIA:n The World Factbook -julkaisun kartasta.

Koillis-Siperiaa

Geodeettista viivaa pitkin Venäjän kaksi kauimpana toisistaan olevaa pistettä ovat noin 8 000 kilometrin matkan päässä toisistaan. Näistä läntisin piste sijaitsee Puolan rajalla olevalla niemellä, joka erottaa Gdanskinlahden Veikselinhaffista; itäisin piste sijaitsee Kuriilien saarilla, muutaman kilometrin päässä Japanin Hokkaidōsta. Samalla leveyspiirillä pysyen Venäjän suurin leveys on 6 600 kilometriä. Tällöin läntisin piste on sama niemi Puolan rajalla ja itäisin Diomeden saarilla Alaskan lähellä. Venäjän federaatio levittäytyy yhdeksälle aikavyöhykkeelle.^[5]

Venäjällä on maailman suurimmat metsävarat,^[6] joiden takia se tunnetaan ”Euroopan keuhkoina”.^[10] Vain Amazonin sademetsät sitovat niitä enemmän hiilidioksidia, joten Venäjän metsistä tulee paljon happea Euroopan lisäksi koko maailmalle. Koska Venäjällä on yhteys kolmelle valtamerelle – Atlantille, Pohjoiselle jäämerelle sekä Tyynellemerelle – Venäjän kalastusalukset tuovat suuren osan maailman kalasaaliista.^[11] Venäjän alueella on 10 prosenttia maailman viljelykelpoisesta maasta.^[12]

Suurin osa Venäjästä koostuu valtavista tasangoista, jotka ovat yleensä etelämpänä aroja ja pohjoisempana metsäisiä. Pohjoisrannikko on tundraa. Maan etelärajoilla on vuoristoalueita, kuten Kaukasus (johon kuuluu Euroopan korkein paikka, Elbrus, 5 642 m) ja Altai. Samoin itäosissa sijaitsevat Verhojanskinvuoret ja Kamtšatkan tulivuoret. Uralvuoret muodostavat pohjoisesta etelään kulkevan mineraalivaroiltaan rikkaan vuorijonon, joka erottaa Euroopan Aasiasta.^[6]

Vesistöt ja ympäristön tila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä on 37 000 kilometriä rantaviivaa etupäässä Pohjoisen jäämeren ja Tyynen valtameren rannikoilla sekä myös Itämerellä, Mustallamerellä ja Kaspianmerellä.^[1] Muista meristä Barentsinmeri, Vienanmeri, Karanmeri, Laptevinmeri, Itä-Siperian meri, Beringinmeri, Ohotanmeri ja Japaninmeri ovat yhteydessä Venäjään. Suurimpiin saariin ja rannikkoalueisiin kuuluvat esimerkiksi Novaja Zemlja, Frans Joosefin maa, Uuden-Siperian saaret, Wrangelinsaari, Kuriilit sekä Sahalin. Diomedesaarista yksi on Venäjän puolella ja siitä on vain kolme kilometriä saariryhmän Yhdysvaltojen omistamille saarille, ja Kunaširin saari on noin 20 kilometrin päässä Hokkaidōsta.

Venäjällä on tuhansia jokia ja sisäalueiden vesistöjä, joiden ansiosta maalla on yhdet maailman suurimmista pintavesivarannoista. Tärkein makean veden lähde on Baikaljärvi, joka on maailman suurin, puhtain ja tilavin makean veden järvi,^[13] sisältäen viidesosan maailman makeista pintavesistä.^[14] Maan sadastatuhannesta joesta^[15] kuuluisin on Volga, joka on Euroopan pisin joki ja lisäksi keskeinen Venäjän historian kannalta. Muita merkittäviä jokia ovat muun muassa Lena, Ural ja Amur. Suurimmat järvet ovat Baikaljärvi, Laatokka ja Ääninen.

Monien vesistöjen laatua heikentää se, että teollisuuslaitokset ja kaupungit päästävät jätevesiään vajavaisesti puhdistettuina vesistöihin. Suomessa kuuluisaksi on tullut Pietarin kaupunki, joka päästää edelleen osan jätevesistään käsittelemättöminä Suomenlahteen, vaikka vedenpuhdistamoja onkin rakennettu kansainvälisenä yhteistyönä 1990-luvulta lähtien.^[16][17] Muita ympäristöongelmia ovat muun muassa Kuolan ja Uralin alueen ydinjätteet sekä metallisulattojen päästöt. Paikallisesti ongelmat voivat olla erittäin pahoja, ja monet maailman saastuneimpina pidetyistä paikoista sijaitsevat Venäjällä.^[18] Vaikka ympäristönsuojelusäädökset ovat jo 1960-luvulta olleet erittäin tiukkoja, ei niitä noudateta eikä valvota. Ympäristön suojelusta vastaa maan luonnonvarainministeriö, jonka toisena tehtävänä on Venäjän luonnonvarojen mahdollisimman tehokas hyödyntäminen.^[19]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän ilmaston muotoutumisen taustalla on useampia tekijöitä. Maan valtava koko sekä monien alueiden etäisyys merestä tarkoittavat, että dominoivana ilmastotyyppinä on mannerilmasto, joka vallitsee sekä Euroopan että Aasian puoleisella Venäjällä lukuun ottamatta tundra-alueita ja maan kaakkoisnurkkaa.^[8] Etelän vuoret estävät lämpimien ilmamassojen tulon Intian valtamereltä ja lännen sekä pohjoisen arot tekevät maan avoimeksi arktisen alueen ja Atlantin vaikutuksille.^[20]

Lähes koko Venäjän alueella on erotettavissa vain kaksi vuodenaikaa: talvi ja kesä. Kevät ja syksy ovat yleensä lyhyitä välikausia hyvin matalan ja hyvin korkean lämpötilan kausien välissä.^[20] Kylmin kuu on tammikuu (meren rannoilla helmikuu), lämpimin on yleensä heinäkuu. Tyypillistä maalle on lämpötilojen suuri vaihteluväli. Talvella lämpötilat viilenevät sekä etelästä pohjoiseen että lännestä itään.^[8] Kesät voivat olla varsin kuumia ja kosteita jopa Siperiassa. Sotšia ympäröivä Mustanmeren rannikkoalue on ilmastoltaan subtrooppinen.^[21] Kuivimpia alueita ovat mannermaan sisimmät alueet.

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisesta etelään katsottuna Itä-Euroopan tasanko on ensin tundraa, sitten havumetsää (taiga), sen jälkeen seka- ja lehtimetsää, ja lopuksi nurmimaata ja aroa, joka muuttuu Kaspianmeren tuntumassa jo lähes aavikoksi kasvillisuuden vaihtuessa ilmaston mukana. Vuoristot muodostavat viidennen ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeen.^[6] Siperiassa taiga on maan länsiosia hallitsevampi, mutta sielläkin luonto muuttuu vastaavalla tavalla pohjoisesta etelään mentäessä. Venäjällä on 23 Unescon maailmanperintöluettelon kohdetta^[22] ja 40 Unescon biosfäärialuetta.^[23]

Venäjän monimuotoista luontoa kuvaavat sen suuret nisäkkäät, karhua pidetään koko kansakunnan symbolina. Suurpetoja uhkaa niiden saaliseläinten ylimetsästys, elinympäristöjen menetys ja salametsästys turkisten tai kiinalaisen lääketieteen takia. Nykyisin erityisen suojelun tarpeessa ovat siperiantiikeri, amurinleopardi, lumileopardi, vihersampi, goraali, kuningasmerikotka, amurinkoskelo ja äyriäishuuhkaja.^[24]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurgaanihypoteesi: Eteläinen Venäjä Indoeurooppalaisten kansojen kantakotina

Esihistoriallisina aikoina Etelä-Venäjän suurilla aroilla asui hajanaisia vaeltavien paimentolaisten heimoja. Antiikin aikaan Kaspian aroilla asuivat skyytit.^[25] 700-luvun eaa. jälkipuolella antiikin Kreikan kauppiaat välittivät Venäjän alueelle vaikutteita omasta yhteiskunnastaan Donin ja Tamanin niemimaan kauppapaikkojen kautta.^[26] 200- ja 500-luvuilla eaa. Krimin itäosissa sijainnut Bosporoksen valtakunta, hellenistinen Kreikan siirtokuntia seurannut politeia,^[27] jäi hunnien ja muiden sotaisten paimentolaisheimojen toistuvien hyökkäysten alle.^[28] Turkkilainen kansa, kasaarit, hallitsi Volgan eteläosien jokialueen aroja Kaspianmeren ja Mustanmeren välissä 700-luvulle saakka.^[29]

Euroopan puoleisen Venäjän kulttuurit Varjagien tuloon asti.

Nykyvenäläisten kielelliset esi-isät olivat slaaviheimoja, joiden alkuperäisen kotialueen jotkut tutkijat ovat sijoittaneet Pripetin soiden metsäalueille.^[30] Itäslaavit asettuivat näin vähitellen Venäjän länsiosiin kahtena aaltona, joista toinen liikkui Kiovasta kohti nykyisiä Suzdalin ja Muromin alueita ja toinen Polatskista kohti Novgorodia ja Rostovia.^[31] 600-luvulta alkaen itäslaavit edustivat suurinta osaa läntisen Venäjän asukkaista,^[31] ja heihin sulautui hitaasti mutta rauhanomaisesti suomalais-ugrilaisia heimoja.

Kiovan Rus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiovan Rus 1000-luvulla

Länsi-Euroopassa Skandinavian viikingit liikkuivat mantereensa pohjoisosissa harjoittaen sekä kauppaa että merirosvousta. Varjageilla eli viikingeillä oli merkittävä rooli itäslaavilaisen valtakunnan synnyssä. Arkeologiset löydöt todistavat, että skandinaaveja liikkui Laatokan ympäristössä 700-luvun lopulta lähtien. Varjagit perustivat Aldeigjuborgin eli Staraja Ladogan 753. Sen synty on ajoitettu vuoteen 753 dendrokronologian avulla. Kaupungissa asui alkuvaiheessa ainakin skandinaaveja ja itämerensuomalaisia, viimeistään 900-luvulla myös slaaveja. Kaupunki sijaitsi Laatokkaan laskevan Olhavanjoen varrella, jota pitkin kauppa-alukset ja soturijoukkiot matkasivat Itämereltä kohti Konstantinopolia tai Volgalle.^lähde?

Nestorin kronikan mukaan alueen slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot lopettivat veron maksun varjageille ja alkoivat hallita itse itseään. Ajauduttuaan keskinäisiin sotiin he kuitenkin kutsuivat kolme varjagiveljestä hallitsijoikseen: Rurik (skand. Hrörek), Sineus ja Truvor vuonna 862. Rurik ryhtyi hallitsemaan Laatokanlinnaa (Aldeigjuborg), Truvor Izborskia ja Sineus Belozerskia (Valkeajärvi (Vologdan alue)). Varsin pian veljeksistä kuoli ja jäljelle jäi Rurik. Rurik nousi koko valtakunnan hallitsijaksi. Koko valtakunta ja kansa saivat ruseilta nimensä (Rus, rusit). Nestorin kronikka mainitsee Novgorodin ensimmäisen kerran vuoden 859 yhteydessä, joskin todellisuudessa kaupunki on satakunta vuotta nuorempi. Tämän vuoksi onkin todennäköisempää, että nimenomaan Rurikinlinna oli ensin ja sitten Novgorod (Uusikaupunki/Uusilinna). Rurik rakennutti Rurikinlinnan ilmeisesti Laatokanlinnan palon jälkeen 860-luvulla.^[32] 800-luvun puolivälissä heidän käyttämänsä vesitiet ulottuivat Itä-Baltiasta Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.^[33]

Rurikin kuoltua hänen sukulaisensa Oleg (skand. Helgi) liitti Novgorodin Kiovan Rusin valtakuntaan ja siirsi pääkaupungin sinne.^lähde?

900- ja 1000-luvuilla Kiovan Rusista tuli suurvalta.^[34] 1000- ja 1100-luvuilla turkkilaisten paimentolaisheimojen jatkuvat hyökkäykset saivat aikaan slaavien massiivisen muuton turvallisemmille pohjoisen metsäalueille.^[35] Monien muiden Euraasian alueiden tavoin nämä alueet joutuivat mongolien valtaamiksi 1230-luvun loppupuolelta alkaen. Myöhemmin nämä myös tataareina tunnetut valloittajat muodostivat Kultaisena ordana tunnetun valtion, joka ryösteli Venäjän alueen ruhtinaskuntia ja hallitsi alueen etelä- ja keskiosia yli kolmen vuosisadan ajan. Mongolien valta hidasti alueen taloudellista ja sosiaalista kehitystä.^[36] Novgorodin tasavalta sekä Pihkova säilyttivät kuitenkin osan autonomiastaan mongolien aikana ja osin säästyivät muilta alueita vaivanneilta levottomuuksilta. Aleksanteri Nevalaisen johtamat novgorodilaiset olivat karkottaneet saksalaiset ristiretkijoukot, jotka pyrkivät muuttamaan alueen siirtomaakseen. Kiovan Rusin valtio hajaantui lopulta sitä kollektiivisesti hallinneen ruhtinassuvun sisäisten kamppailujen tuloksena. Mongolit olivat hävittäneet Kiovan pahoin vuonna 1240, sen valta-asema hiipui ja sitä ympäröivät alueet suhteessa vahvistuivat.^[37] Niistä Galitsia–Volynia sulautui lopulta Puola-Liettuaan, kun taas mongolien vallan alle jäänyt Vladimir-Suzdal ja itsenäinen Novgorodin tasavalta muodostuivat modernin Venäjän perustaksi.^[7]

Moskovan Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ernst Lissner (1907): Sergei Radonežilainen siunaa Dmitri Donskoin ennen Kulikovon taistelua.

Kiovan Rusin voimakkain seuraajavaltio oli Moskovan ruhtinaskunta, johon Tver ja Novgorod yhdistyivät. Venäjän ortodoksisen kirkon aloittaman hengellisen elämän elvyttämisen tukemana Venäjä kukisti mongoli-tataarit 1380. Iivana III (”Iivana Suuri”) lopulta onnistui irrottamaan Venäjän valloittajien otteesta ja yhdisti ympäröivät alueet Moskovan alaisuuteen. Hän nimitti itsensä ”Koko Venäjänmaan suuriruhtinaaksi”.^[38]

Iivana IV, joka tunnetaan Iivana Julmana, kruunattiin virallisesti Venäjän ensimmäiseksi tsaariksi. Hän hallitsi 37 vuotta (1547–1584) ja laajensi Venäjän monikansalliseksi valtioksi, jossa oli nyt myös merkittävä määrä islaminuskoisia. Iivana IV sääti uuden lakikokoelman, perusti ensimmäisen Venäjän feodaalihallinnon edustuselimen ja myönsi maaseudun alueille paikallisen itsehallinnon.^[39][40]

Iivana IV:n kävi Liivinmaan sotaa Puolaa, Liettuaa ja Ruotsia vastaan päästäkseen Itämeren rannikoille ja sen myötä paremmin käsiksi kaupankäyntiin meriteitse.^[41] Sotatappiot, epidemiat ja katokaudet^[42] heikensivät valtiota ja Krimin tataarit onnistuivat polttamaan Moskovan vuonna 1571.^[43] Iivana Julman poikien kuolema sekä nälänhätä vuosina 1601–1603^[44] johtivat maan sisällissotaan ja ulkovaltojen sekaantumiseen 1600-luvun alkupuolen ”sekasorron aikana”.^[45] 1600-luvun puoliväliin mennessä Venäjän siirtokuntia oli perustettu jo itäiseen Siperiaan, Tšuktšien niemimaalle sekä Amurjoen ja Tyynen valtameren rannoille aina Beringinsalmelle asti.^[46]

Venäjän keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paul Delaroche, Pietari Suuri, 1838. Pietari Suuri perusti virallisesti Venäjän Keisarikunnan vuonna 1721.

Venäjän keisarikunta perustettiin virallisesti Romanovin dynastian ja Pietari I:n (Pietari Suuri) aikana. Vuosina 1682–1725 hallinnut Pietari löi Ruotsin Suuressa Pohjan sodassa, ja sai siltä Länsi-Karjalan sekä Inkerin (jonka Venäjä oli menettänyt ”sekasorron aikana”),^[47] Viron ja Liivinmaan. Nyt Venäjälle avautui pääsy Itämerelle ja kaupankäyntiin meriteitse.^[48] Pietari perusti Inkeriin uuden pääkaupungin, Pietarin. Hänen muut uudistuksensa toivat Venäjälle runsaasti kulttuurisia vaikutteita Länsi-Euroopasta. Katariina II (Katariina Suuri), joka oli vallassa vuosina 1762–1796, jatkoi pyrkimyksiä nostaa Venäjä yhdeksi Euroopan suurvalloista.^[49] Liittolaisinaan Preussi ja Itävalta, Venäjä kohtasi Napoleonin Ranskan ja jakoi kilpailijansa Puola-Liettuan pienemmiksi alueiksi saaden suuria alueita lännestä. Voitoillaan sodassa Turkkia vastaan Venäjä oli saanut 1800-luvun alkuun tultaessa suuria uusia alueita Etelä-Kaukasiasta.^[50] Napoleonin valloitusretki Venäjälle epäonnistui osin Venäjän kylmän talven johdosta, ja hän menetti yli 95 prosenttia käyttämistään joukoista.^[51] Napoleonin sodissa taistelleet upseerit toivat Venäjälle liberalistisia aatteita, ja he yrittivät jopa rajoittaa tsaarin valtaa vuoden 1825 Dekabristikapinassa, jonka jälkeen poliittista liikehdintää pyrittiin tukahduttamaan.^[52]

Maaorjuuden säilyminen ja Nikolai I:n konservatiivinen politiikka haittasivat Venäjän kehitystä 1800-luvun puolivälissä. Nikolaita seurannut Aleksanteri II (1855–1881) sen sijaan aloitti merkittäviä uudistuksia alkaen maaorjuuden lakkauttamisesta vuonna 1861. Nämä suuret uudistukset vauhdittivat maan teollistumista. Aleksanteri III:n ja hänen poikansa Nikolai II:n aikakaudella yhteiskunnalliset ja taloudelliset konfliktit kuitenkin pahenivat.^[53] Tehdastyöläisten kurjat olot toivat runsaasti kannatusta vallankumouksellisille sosialistiliikkeille. Vuoden 1905 tammikuussa lakkoilevat työntekijät osoittivat mieltään rauhanomaisesti uudistusten puolesta Pietarissa. Sotilaat ampuivat heitä tappaen ja haavoittaen satoja. Tsaarin epäonnistuminen alun perin suositussa sodassa Japania vastaan sekä verisenä sunnuntaina tunnetut tapahtumat käynnistivät vuoden 1905 vallankumouksen. Armeija kukisti kansannousun varsin nopeasti ja Nikolai II säilytti suurimman osan vallastaan, mutta joutui kuitenkin myöntymään moniin reformeihin, kuten sananvapauteen, kokoontumisvapauteen, poliittisten puolueiden laillistamiseen sekä lakiasäätävän elimen, eli duuman luomiseen. Työläisten olosuhteet eivät kuitenkaan parantuneet.^[54]

Adolf Northern, Napoleon perääntyy Moskovasta.

Venäjän keisarikunta vuonna 1866 ja sen vaikutusalueet

Venäjä lähti ensimmäiseen maailmansotaan Serbia liittolaisenaan ja soti kolmella rintamalla ilman liittolaismaidensa apua. Venäjän johdon pelkona oli Saksan valta-aseman voimistuminen Euroopassa. Vaikka armeija ei ollut vielä lähellä kukistumistaan, olivat ihmiset kyllästyneet sodan nouseviin kustannuksiin ja kuolonuhreihin, korruptioon sekä syytteisiin korkea-arvoisten henkilöiden maanpetoksesta. Näiden asioiden ja muutenkin hallintoa kohtaan tunnetun epäluulon seurauksena olivat vuoden 1917 vallankumoukset.^[55] Työläiset ja talonpojat lähtivät useisiin kansannousuihin ympäri maata tukenaan etupäässä maaseudulta kotoisin olleita sotilaita. Demokraattisesti valitut neuvostot olivat monien kapinoiden alullepanijoita. Helmikuun vallankumouksessa monarkia korvattiin poliittisten puolueiden muodostaman koalition hauraalla väliaikaishallituksella. Tämä oli keisarivallan loppu Venäjällä ja Nikolai II perheineen vangittiin ja myöhemmin teloitettiin sisällissodan aikana. Vaikka väliaikaishallitus sai alun perin neuvostojen tuen taakseen, se epäonnistui monien kiistakysymysten ratkaisemisessa, mikä johti Lokakuun vallankumoukseen, jossa Leninin johtamat bolševikit lakkauttivat väliaikaishallituksen ja perustivat kommunistisen valtion.^[56]

Neuvosto-Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun vallankumouksen jälkeen puhkesi sisällissota uuden bolševikkihallinnon, valkoisten, sosialistivallankumouksellisten, ja menševikkien välillä. Bolševikit solmivat Brest-Litovskin rauhan, joka lopetti sotatoimet keskusvaltoja vastaan ja Venäjä pääsi näin ulos ensimmäisestä maailmansodasta. Venäjä menetti sopimuksessa alueita Ukrainasta ja Puolasta. Saksalaisten miehittämät Baltian maat ja Suomi irtautuivat Venäjästä. Ympärysvallat aloittivat rauhansopimuksen seurauksena intervention Venäjälle bolševikkien vastaisia voimia tukeakseen. Kilpailevat sosialistiryhmät tuhottiin sodan kuluessa ja neuvostojen paikallinen päätäntävalta poistettiin. Sisällissodan päättyessä maan talous ja infrastruktuuri olivat raunioina. Sodan jälkeen alettiin toteuttaa osittaista markkinataloutta NEP-politiikalla. Sisällissodasta voittajina selvittyään Venäjän neuvostotasavalta sekä kolme muuta neuvostotasavaltaa muodostivat Neuvostoliiton 22. joulukuuta 1922.

Venäjän neuvostotasavalta johti Neuvostoliittoa läpi sen 74-vuotisen historian. Sen väestö oli noin puolet Neuvostoliiton väestöstä.

Vladimir Iljitš Lenin kuoli vuonna 1924. Valtataistelun jälkeen Neuvostoliiton johtoon nousi georgialaissyntyinen Josif Stalin. Hän luopui Leninin aloittamasta maltillisemmasta talouspolitiikasta ja kehitti suunnitelmataloutta lujaotteisesti onnistuen teollistamaan maan verrattain lyhyessä ajassa. Osana talousreformeja oli myös maatalouden kollektivisointi. Neuvostoliiton bruttokansantuote nousi huimasti Stalinin aikana ja tuotannon painopiste siirtyi selkeästi raskaaseen teollisuuteen. Neuvostoliitosta tuli teollinen suurvalta. Stalin myös käynnisti laajamittaiset poliittiset vainot, joiden uhreiksi joutui miljoonia kansalaisia.^[57]

Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]