Köyhyys on aivoja syövä loinen

Kaikista köyhyyttä ylläpitävistä myyteistä eräs ilkeimmistä, sitkeimmistä ja vaikeimmin purettavista on ideologinen prinsiippi, jonka mukaan ihmiset ovat jollakin tavalla ansainneet osansa.

Tämän prinsiipin mukaan hyvätuloiset eivät ole hyvätuloisia vain siksi, että heillä on hyvät tulot, vaan koska he ovat jollakin tavalla muita parempia.

Heillä on paremmat geenit, parempi terveys, parempi älykkyys ja parempi ulkonäkö. Siksi he menestyvät. Köyhät sen sijaan ovat jääneet köyhiksi, koska heissä oli alun alkaenkin jokin valuvika, ja sen vuoksi he eivät kyenneet parempaan.

Prinsiippi on säilynyt ihmisten mielissä vahvana mahdollisesti siksi, että arkikokemus näyttää vahvistavan sitä.

Rikkaiden kaupunginosassa meno on kuin myyttisellä Lake Wobegonilla, jossa ihmiset ovat kauniita, fiksuja, viehättäviä, ja keskiarvon yläpuolella monissa muissakin positiivisissa määreissä. Köyhien kaupunginosassa taas näemme ihmisiä, jotka ovat tyylittömiä ja karkeita, eivätkä he kykene hillitsemään impulssejaan.

Köyhien jättömailla hoiperrellaan humalassa ja syödään nopeita höttökaloreita, jotka eivät ravitse, mutta lihottavat. Elämää ohjaavana periaatteena näyttää olevan pikemminkin välittömien tarpeiden pikatyydytys kuin pitkäjänteinen työskentely itsensä kehittämiseksi ja oman aseman parantamiseksi.

Niinpä köyhät nostavat pikavippejä, vievät arvotavaransa kaniin, velkaantuvat, eivät maksa laskujaan ajoissa, eivät huolehdi terveydestään eivätkä noudata lääkärin ohjeita.

Ei tarvita Saul Schubakia http://www.hs.fi/haku/?query=saul+schubakia puhumaan heikommasta aineksesta ymmärtääkseen, ettei tällä menolla nousta rikkauksiin, tuskin edes keskiluokkaan. Eivätkö köyhät siis saakin sitä mitä tilaavat?

Tätä meritokraattista prinsiippiä vastaan on vuosien varrella esitetty monia päteviä argumentteja, mutta ne eivät ilmeisesti ole olleet tarpeeksi päteviä, koska käsitys ei ole suostunut kuolemaan. Siksi koetan tässä kolumnissa ampua tuon prinsiipin kerralla alas niin, että höyhenet pöllyävät.

Haulikkona käytän Sendhil Mullainathanin tuoretta kirjaa Scarcity. Mullainathan on talouskäyttäytymisen professori Harvardin yliopistosta ja Sharif Princetonin yliopiston psykologian professori.

Mullainathan ja Sharif osoittavat lukuisin esimerkein, että ihmiset eivät ensin ole "heikompaa ainesta" ja siksi tule köyhiksi, vaan he tulevat ensin köyhiksi, ja alkavat sen seurauksena käyttäytyä kuin "heikompi aines." Toisin sanoen, jos rikas putoaa köyhän housuihin, hänkin menettää ennen pitkää kaikki ne veitsenterävät ominaisuudet, jotka tekivät hänestä Lake Wobegonin kultapossun.

Jos ei ole koskaan ollut oikeasti köyhä, ei voi tietää millaista se on. Millaista on joutua harkitsemaan jokaista puhelinsoittoa, ettei saldoraja tule täyteen? Millaista on suunnitella jokainen bussimatka ja jokainen yksittäinen ruokaostos, jotta rahat riittäisivät kuun loppuun? Millaista on elää elämää, jossa lohjennut hammas tai pesukoneen hajoaminen tietää takuuvarmaa taloudellista katastrofia? Köyhän elämä on jatkuvaa laskemista ja laskelmointia; jos jätän tämän tekemättä, ehkä rahat riittävät muihin elämän välttämättömyyksiin.

Mullainathan ja Sharif osoittavat, että nämä köyhyyteen liittyvät huolet ovat kuin loinen, joka kaappaa käyttöönsä merkittävän osan ihmisten aivokapasiteetista. Kun huolet täyttävät mielen, aivojen kapasiteetti käsitellä asioita kapenee. Näin köyhistä tulee eräänlaisia putkiaivoja. 

Heidän ajatuksensa ja energiansa kiertyvät niin tiiviille kerälle rahanpuutteen ja sen mukanaan tuomien ongelmien ympärille, ettei aivopoweria riitä muihin tehtäviin.

Teoksessa esitetään lukuisin esimerkein, miten köyhyys loisii ihmismielessä, mutta nostan tähän vain yhden. Siinä tutkijat haastattelivat intialaisia sokeriruokoviljelijöitä ja pyysivät heitä osallistumaan älykkyysosamäärää mittaavaan testiin ennen ja jälkeen sadon myymisen. Jujuna oli, että kuukausi ennen sadon korjaamista viljelijät ovat köyhiä ja heidän mielensä on täynnä taloudellisia huolenaiheita. Sadon myymisen jälkeen he ovat rahoissaan ja taloudelliset huolet hellittävät.

ÄO-testien tulokset kertovat paljon siitä, miten köyhyys nipistää aivokapasiteettia. Ennen sadon valmistumista ihmiset pärjäsivät testissä huonosti. Sadon myymisen jälkeen samat ihmiset kohensivat pisteitään huomattavasti. ÄO:n romahdus ennen satoa verrattuna sadon jälkeiseen tilanteeseen oli samaa luokkaa kuin mitä nähdään valvotun yön jälkeen.

"Tilanne on sama kuin istuisit tietokoneen ääressä ja ihmettelisit, miksi se on niin hidas", sanoo Mullainathan. "Sitten tajuat, että tietokone tekee raskaita päivityksiä, ja siksi se ei jaksa pyörittää käyttämääsi ohjelmaa."

Kun ihmisen ei tarvitse uhrata merkittävää osaa aivokapasiteetistaan taloudellisten huolien miettimiseen, hänen aivonsa toimivat kuin laajakaista. Köyhällä tämä laajakaista kapenee puhelinlangaksi.

Mullainathan ja Sharif kirjoittavat, että köyhien ja rikkaiden ero liittyy nimenomaisesti tähän laajakaistaan. Poista köyhiltä heidän huolensa, ja he saavat päivitettyä puhelinlankansa laajakaistaan. Anna rikkaille köyhien huolet, ja heidän laajakaistanopeutensa hidastuu puhelinlangaksi.

Köyhyyden ongelma ei kuitenkaan ole ainoastaan siinä, miten suuren osan aivokapasiteetista köyhyyden loinen kaappaa itselleen, vaan mitä kaikkea se työntää ulos. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun aivokapasiteetti ylikuormittuu, ihmisten kyky itsehillintään heikkenee. 

He eivät kykene keskittymään, ja heidän käytöksensä muuttuu aggressiivisemmaksi ja impulsiivisemmiksi.

Näin köyhyys alkaa näyttää kohtalolta. Köyhyyden aivomato heikentää juuri niitä ominaisuuksia, jotka auttaisivat köyhiä suunnittelemaan elämää pidemmälle ja tekemään harkittuja päätöksiä.

Niiden puuttuessa ihmiset sortuvat nopeisiin ja impulsiivisiin ratkaisuihin, jotka usein vain syventävät heidän ongelmiaan. Moni sotkee siinä tuoksinassa elämänsä niin pahaan solmuun, ettei sitä avaa enää kuin korkeintaan Jeesus.

Mullainathanin ja Sharifin teos on todella tärkeä keskustelunavaus aikana, jolloin köyhiä syyllistetään estoitta omasta ahdingostaan. Samalla se herättää joitakin piinaavia kysymyksiä siitä, miksi me emme onnistu nostamaan köyhiä ahdingostaan.

Jos köyhät nimittäin ovat yhtä kyvykkäitä kuin hyvätuloisetkin, millaista inhimillisen pääoman, resurssien ja lahjojen tuhlaamista on, että heidät jätetään selviämään päivästä päivään yksinään, eivätkä he voi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen.

Vai onko todellakin jonkun intresseissä pitää heidät siellä jossakin, poissa silmistä, ja poissa parempien ihmisten juhlista?

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

 

MAHDOLLISUUKSIEN tasa-arvo on Suomessa yhteisesti omaksuttu tavoite, mutta se ei toteudu, sillä köyhien perheiden lapsilla ei ole samoja eväitä elämässä menestymiseen kuin muilla.

Suomessa elää 120 000 lasta köyhyydessä. Heidän osuutensa ikäisistään on yli kymmenen prosenttia. Eriarvoisuudesta seuraa nuorten syrjäytymistä ja yhteiskunnan polarisaatiota sekä ylisukupolvista köyhyyttä ja sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä.

Erityisen haitallista köyhyys on kahden ensimmäisen ikävuoden aikana, jolloin aivojen kehitys on kriittisessä vaiheessa. Silloin luodaan perusta ihmisen kehittymiselle.

Lapsiköyhyys Suomessa on kansainvälisesti alhaista, mutta se kolminkertaistui vuodesta 1995 vuoteen 2007. Toisin kuin useimmissa OECD-maissa alle 6-vuotiaiden köyhyydessä elävien määrä on edelleen kasvanut.

Kotimaiset kohorttitutkimukset, joissa on seurattu ikäluokkia lapsuudesta aikuisikään, osoittavat lasten huostaanottojen ja mielenterveysongelmien olevan vahvasti yhteydessä vanhempien toimeentulovaikeuksiin.

Suomessa sijoitetaan enemmän lapsia kodin ulkopuolelle kuin missään muussa Pohjoismaassa. Monet sijoitetuista lapsista pärjäävät myöhemmin huonosti, heikoimmin ne, jotka on sijoitettu vasta teini-ikäisenä.

On hälyttävää, että 16–24-vuotiaista nuorista yhä useampi joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Vuosina 2004–2016 mielenterveyssyistä sairauspäivärahaa saaneiden 18–24-vuotiaiden lukumäärä kasvoi 65 prosenttia, eikä tässä trendissä ole havaittu laskua.

Erityisen haavoittuvassa tilanteessa ovat lapset, joiden kohdalla aineellinen köyhyys on seurausta vanhempien elämänhallinnan haasteista, esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmista.

Köyhyys koettelee rankimmin yksinhuoltajaperheitä, joissa yllättävä taloudellinen takaisku tai sairastuminen voi helposti johtaa erittäin vakaviin ongelmiin.

Sikiö- ja vauva-aikana koetun köyhyyden vaikutukset ulottuvat pitkälle aikuisuuteen ja vanhuuteen.

Äidin kokema jatkuva stressi ”ohjelmoi” kohdussa olevan sikiön aivoja kohtaamaan syntymän jälkeen epäturvallisen tai jopa vihamielisen ympäristön, mikä vaikuttaa psyyken kehitykseen jo ennen syntymää.

Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että lapsiköyhyys tuottaa syntymän jälkeen ns. toksista stressiä, joka häiritsee voimakkaasti aivojen normaalia kehitystä ja jopa kasvua.

Tunne-elämän kehityksen häiriöt näkyvät lapsuudessa esimerkiksi vaikeuksina kaverisuhteissa ja heikkona koulumenestyksenä. Ne myös lisäävät riskiä myöhempään syrjäytymiseen, mielenterveyshäiriöihin ja päihteidenkäyttöön sekä varhaiseen kuolemaan.

Pitkittyvä köyhyys eristää lapsen ikätovereista ja aiheuttaa osattomuuden kokemuksia.

Jo päiväkoti-ikäiset kiinnittävät huomiota muiden lasten varallisuudesta tai varattomuudesta kertoviin seikkoihin, kuten vaatetukseen. Syntymäpäivälahjojen, kesälomamatkojen tai älypuhelinten vertailussa köyhyydestä kärsivä lapsi jää ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuus ja itsensä erilaiseksi kokeminen aiheuttavat häpeää ja altistavat kiusaamiselle.

On myös havaittu, että lapset murehtivat vanhempien toimeentuloa ja aktiivisesti välttelevät tilanteita, joissa joutuisivat pyytämään vanhemmiltaan rahaa esimerkiksi harrastuksiin.

Kaikki tämä on vahingollista minäkuvan ja itsetunnon kehityksen sekä opinnoissa ja myöhemmässä työelämässä tarvittavan stressinsietokyvyn kannalta.

Monilla edellä mainituista ongelmista on lisäksi ylisukupolvisia seurauksia, koska vaikeaa köyhyyttä ja siihen liittyviä muita ongelmia lapsuudessaan kokeneella ihmisellä ei välttämättä ole edellytyksiä hyvään vanhemmuuteen.

Köyhyys sekä toimeentulosta koettu jatkuva huoli ja ahdistus heikentävät myös suoraan lapsen vanhemmiltaan saaman hoivan laatua.

Stressi kaventaa ajattelua ja huomiokykyä sekä vaikuttaa negatiivisesti lapsen ja vanhempien väliseen varhaiseen vuorovaikutukseen, jonka tiedetään olevan tärkeimpiä ihmiselämän onnellisuutta ennustavia tekijöitä.

Ongelmien ennaltaehkäisy on avainasemassa, jos lapsiköyhyyden ja sosiaalisen eriarvoisuuden tuottamat suuret inhimilliset ja taloudelliset haitat halutaan minimoida.

Sujuva arki kodin ulkopuolella, erityisesti päivähoidossa ja koulussa, voi suojata lasta silloin, kun kotona on ongelmia. Lisäksi tulisi panostaa ehkäisevään sosiaali- ja terveydenhuoltoon, tarjota matalan kynnyksen palveluita ja taata riittävän nopea avun saanti sekä lapsille että pikkulasten vanhemmille.

Olennaista on myös parantaa palvelujen koordinointia, vastuun jakoa ja johtamista.

Koulutus-, työllisyys-, sosiaali- ja terveyspalveluissa tulisi huomioida perhetilanne kokonaisuutena. Nykyiset kirjavat tukipalvelut pyrkivät usein auttamaan joko lapsia tai vanhempia, mutta tukijärjestelmä, jossa huomioitaisiin koko perhetilanne, puuttuu monin paikoin.

Apua pitäisi olla lähellä ja helposti saatavilla, mutta esimerkiksi vain 20 prosentissa kunnista on riittävästi koulukuraattoreita ja yhdellä koulupsykologilla voi olla vastuullaan jopa 2 000 lasta. Varhaiskasvatuksessa, jossa useimmat alle kouluikäisistä viettävät suuren osan ajastaan, ei toistaiseksi ole ollut lakisääteisiä psykologin palveluja lainkaan.

Lisäksi henkilöstön vaihtuvuutta pitää vähentää. Kyse on myös lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten, esimerkiksi varhaiskasvattajien ja sosiaalityöntekijöiden, arvostuksesta – minkä tulisi heijastua myös palkkaukseen.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että suurin positiivinen kustannusvaikutus on riskiryhmiin kuuluvien lasten ja heidän perheidensä saamalla hyvin varhaisella tuella. Tämä on ymmärrettävää sen valossa, mitä aivojen ja psyyken kehityksestä nykyään tiedetään.

Toimet syrjäytymässä olevan nuoren auttamiseksi aiheuttavat huomattavia kustannuksia, ja pysyvä syrjäytyminen on paitsi inhimillinen tragedia myös erittäin suuri kustannusrasite yhteiskunnalle sosiaali- ja terveysmenojen sekä pois jäävien verotulojen muodossa.

Tehokkaiden, tutkimusnäyttöön pohjautuvien interventioiden käyttöönotto ja ylläpito vaatii resursseja, mutta tällaiset interventiot tuottavat huomattavia säästöjä varhaislapsuuden jälkeen. Oikein kohdennetun investoinnin tuotto on moninkertainen panostukseen nähden, koska se vähentää myöhempiä sosiaalimenoja ja parantaa lapsen kouluttautumista, työllistymistä aikuisiässä sekä terveyttä yksilön kaikissa ikävaiheissa.

Politiikan lähtökohtana tulee tietenkin olla lasten oikeudet ja etu. On kuitenkin selvää, että etenkin ongelmista kärsivien perheiden tukeminen näyttöön perustuvilla menetelmillä vähentää julkisen talouden rahoitusongelmia pitkällä aikavälillä.

Lapsiperheiden köyhyys johtuu paljolti vanhempien työttömyydestä. Työttömistä yksinhuoltajaperheistä kaksi kolmasosaa on köyhiä.

Työttömyyttä voi vähentää vahvistamalla vanhempien ja eritoten yksinhuoltajien työllistymisen edellytyksiä ja kannusteita.

Varsin suoraviivainen keino lapsiköyhyyden vähentämiseksi on lapsilisien nostaminen, mikä lisäisi julkisen talouden kustannuksia. Lapsilisien korottaminen ja verollepano olisi kuitenkin tehokas keino kohdentaa lapsilisät uudelleen niitä kipeimmin tarvitseville, köyhille lapsiperheille.

Poliitikoille eri menojen priorisointi voi näyttäytyä puhtaana arvovalintana, jossa eri vaihtoehdot kilpailevat niukoista määrärahoista. Laitetaanko lisää rahaa vanhusten hoivaan tai lapsipolitiikkaan?

Tämä asetelma on harhaanjohtava.

Vanhusten hoiva on julkiselle taloudelle menoerä, jolle on vahvat arvoperusteet. Heikossa asemassa olevien lasten tukeminen on sekin arvovalinta, mutta se on lisäksi tuottava investointi yhteiskunnan tulevaisuuteen.

Paljon puhuttua kestävyysvajettamme voi vähentää investoimalla lapsiin, ja mitä varhaisempaan vaiheeseen investoinnit kohdistuvat, sitä suurempi on tuottavuuden kerroin.

Lapsipolitiikan tehostamisen välittömät kustannukset ovat joka tapauksessa maltillisia vaikkapa yritystukiin verrattuina.

Hyvä yhteiskunta asettaa lapset etusijalle. Mikään priorisointi ei voi olla politiikassa tätä tärkeämpi.

Kai Kaila, akatemiaprofessori, neurobiologi

Sixten Korkman, emeritusprofessori

Taina Laajasalo, psykologi, oikeuspsykologian dosentti

Anne Patana, FT, hallintopäällikkö, solubiologi